Heikkoja ihmisiä

Kirjoittaja on synttärisankari, woop woop!

Olen synttärini kunniaksi aika eksistentiaalisesti virittynyt. Toisaalta tämä on myös elämäntilanteeseen liittyvä tunnetila, olen tässä viime aikoina nimittäin liikuskellut aika suurten teemojen äärellä. Elämä, kuolema ja rakkaus, mitä näitä nyt on.

Elämähän on tunnetusti kohtuu-vitun-kuluttava läppä. Puhuin ystäväni KK:n kanssa kuolemasta, puhumme siitä oikeastaan hyvinkin usein, meitä kun yhdistää yhteinen menetys. Minä kysyin KKlta, että kuinka hän voi elää sen kanssa, että kaikki on väliaikaista ja kuinka ihminen voi irrottaa siitä pelosta, että kohta jokin kaunis ja ikuiseksi mielletty asia katoaa ilman ennakkovaroitusta. KK vastasi minulle, ä:n pisteet tulevat perässä lentopostissa:

” Toi ‘parhaat asiat elamassa ovat valiaikaisia’ on monipuolisesti shaibaa. Eihan se kerro mitaan, turha truismi. Melkein kaikki on valiaikaista. Ja joku sellainen asia kuin rakkaus on eri tasoilta katsottuna seka valiaikaista etta pysyvaa.

En ma kylla tajua sita etta vastoinkaymisista vahvistuu. Mulle usein sanotaan, etta olen niin vahva, mutta en ma sanoisi. Vastoinkaymiset ovat kasittaakseni tehneet musta menetyksia pelkaavan ja ehka varittaneet huumorintajua tai saaneet tajuamaan jotain, mutta en lahtisi talle vahvuuslinjalle. En ma tieda. En tunne oloani vahvaksi, vaikka kai ma jostain pain katsottuna ainakin olen.

Tunnetko sa yleensa olosi vahvaksi? Yritan keksia mita vastaisit tahan, mutta en osaa. Kai sa 

tunnet?”

Olen KKn kanssa samaa mieltä. Minä jaan elämäni selkeästi aikaan ennen menetystä ja aikaan sen jälkeen, koska maailma nyt kerta kaikkiaan näyttää nykyisin merkittävissä määrin erilaiselta. En kerjää tällä säälipisteitä, maailma on kielteisten asioiden lisäksi mm. myös kauniimpi ja tarkempi. Ja elämä värikkäämpi ja merkityksellisempi. Ja myös sellainen asia, jota haluaa puolustaa kynsin hampain. Toisin sanoen olen oivaltanut menetykseni kautta jotakin.

Ja KK, minun huumorintajuni on ollut musta siitä lähtien kun Iskä katkaisi napanuoran. Sanon näin, koska huumorintajuni värin luulen periytyneen nimenomaan isäni puolen suvusta. Minun tapani selvitä vaikeista asioista on vetää huumori överiksi. Onhan se paradoksi, mutta minulla on hauskinta silloin, kun saan heitettyä oikein loukkaavan ja epäkorrektin läpän, usein myös itseeni kohdistuvan. 

Tänään eräs ystäväni Henkireikä oli luonani ja meitä vähän itketti, hommat oli vedetty niin sanotusti vituiksi. Yhteinen ystävämme Henkireikä Kakkonen soitti ja minä kerroin miten menee (lujaa!) ja nauroimme kyyneleet silmissä, kirjaimellisesti. Nauroimme, koska näimme elämämme kauneuden ja surkeuden itsemme yläpuolelta. Nauroimme ajatuksella vittu oikeesti, joku roti tähän hommaan. Lisäksi nauramisen parantavaa voimaa ei voi kylliksi korostaa. Henkireikä sanoi lähtiessään, että nyt hänellä on paljon parempi olo. What are dirty jokes and friends for!

(Nyt puhun tietysti suhteellisen keskivaikeista asioista elämässä, tarkoituksena ei ole väheksyä kenenkään surua tai pahoinvointia. Puolet kaikissa sosiaalisissa tilanteissa sanomistani asioista ovat tavalla tai toisella itseironisia, mutta se ei tarkoita, ettenkö ottaisi elämää yhtä kuolemanvakavasti kuin kaikki muutkin.)

Palatakseni KKn kanssa käymääni dialogiin. KK sanoo, että hän pelkää menetyksiä, eivätkä vaikeudet ole suinkaan vahvistaneet häntä. Minä olen samaa mieltä. En minä ole yhtään valmiimpi kohtaamaan läheisen kuolemaa, vaikka olen kokenut sen aiemmin ja selvinnyt siitä.

Minulla on sellainen fiilis, että selviän melkein mistä vain. Tiettyä partiolaishenkeä; valmiina kaikkeen ja niin edespäin. Ihmisen sietokykyhän venyy ja paukkuu tarpeen tullen, mutta se, kuinka paljon sitä kannattaa paukutella ja millä psyykkisillä seurauksilla, on oma suonsa. Olennaista ei ole se, mistä kaikesta selviän ja kuinka vahva olen, olennaista on se, etten jaksaisi venyä ja paukkua.

Minulla on tapana sanoa, että ”tästä kesästä/viikonlopusta/joulusta etc tulee maailman ihanin, ellei joku kuole”. Tämä fragmentti naurattaa aina ihmisiä ja naurattaa se minuakin, aika pateettista nimittäin, mutta olen tosissani. Minä kun pelkään, että tapahtuu jotakin, josta minun on pakko selviytyä, läheisen kuolema nyt esimerkiksi. Ärsyttävintä on, että ellen kuole itse ensin alta pois, joudun käsittelemään jonkun toisen kuolemaan liittyviä negatiivisia ja ristiriitaisia tunteita. Enkä minä halua kuolla, koska omasta surustani otan vastuun, omasta surustani voin luovia läpi. Muiden surusta toipuminen ei ole minusta kiinni. En halua että kukaan joutuu ennenaikaisesti itkemään minun takiani. Toisin sanoen tulen heittämään ylämummot ja top gunit kuoleman kanssa vielä –luultavasti- useaan otteeseen. Ja kun ei hirveästi kiinnostaisi.

No, se mitä tällä seksikkään aiheen pyörittelyllä ajan takaa, on se, että ihmisten luokittelu vahvoihin ja heikkoihin on jotenkin helvetin tasapäistävää ja väärin. Tunnettu tosiasia on, että elämästä ei selviä hengissä (talking about one-liners…). Näennäinen menestys (mitä ikinä se tarkoittaakaan), näennäinen mielenrauha ja harmonisuus, näennäinen partiohenkisyys ja näennäinen vastuullisuus ovat asioita, jotka toki ovat tavoittelemisen arvoisia, mutta ne eivät valmista ihmistä siihen, että toisinaan tulee takkiin, ja koska nallekarkkeja ei ole jaettu tasan, niin toisille enemmän kuin toisille. Me olemme kaikki heikkoja ja keskinkertaisia vaikka kuinka meditoisimme, harrastaisimme aerobista liikuntaa ja turvaisimme selustaamme taloudellisesti.

Kun heikkouden hyväksyy, tulee rauhallisempi olo. Paras tapa oppia elämään rohkeasti on hyväksyä oma kykenemättömyys elää oikein.  Oman elämänfilosofiani tärkein peruspilari on omaksuttu improvisaatioteatterista. Miten näyttelijät uskaltavat nousta lavalle ja hyvin suurella todennäköisyydellä tulla nöyryytetyksi? Tosiasiahan on, että paraskin näyttelijä epäonnistuu välillä. Aina yleisöä ei saa nauramaan, aina kovinkaan virtuoosi ei pysty vastaaman tehtävänantoon tyydyttävästi -takkiin tulee väistämättä. Lavalle jaksaa ja haluaa nousta, kun hyväksyy sen, että aina ei voi onnistua. Oman mokaamisen nieleminen vapauttaa, minä voin tehdä mitä vain koska minulla ei ole takeita mistään. Mokasta tulee lahja, joka vapauttaa suorittamisen ja onnistumisen pakosta. ”Naama tuuleen ja kohti uusia vastoinkäymisiä”, sanoi Outi Mäenpää.

Tällainen asenne voi johtaa toisaalta myös välinpitämättömään ja edesvastuuttomaan suhimiseen. Siinä ollaan kuitenkin ajauduttu kauas vaikkapa improteatterista: ei näyttelijä nouse lavalle ihan sama –asenteella, ei niillä liksoilla. Ei kenellekään henkilökohtaisen nöyryytyksen kokemus ole ihan sama.

Mutta bottom line: lavalle on helpompi astua, kun tietää että tulee kuitenkin mokaamaan. Ja silti haluaa yrittää parhaansa. Minun tavoitteenani on elää seuraava vuosi, pysyä hengissä ja hyväksyä se, että tulen kärsimään, epäonnistumaan, mokaamaan ja tulemaan väärinymmärretyksi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla myötätuntoinen, rakastava, ahkera (akilleen kantapää…), vastuullinen (APUA) ja ennen kaikkea läsnä. Hyvää synttäriä mulle, you ain’t gonna make it!