Asteikolla 1-10, kuinka karvainen on takapuolesi, Arkadianmäki?

Kirjoittaja ei aio merkinnässään paljastaa, ketä äänesti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, sillä hän kalastelee hyväksyntää ja uskottavuutta. Kirjoittaja perustelee päätöstään vetoamalla SAIPPUAKUPLAAN nimeltä vaalisalaisuus.


En ole erityisen originelli. Aion nimittäin nyt kirjoittaa vaaleista.
Eilen, vaalipäivänä, olin toiveikkaissa fiiliksissä. Olen ollut aistivinani että muutkin ovat olleet, sillä mikään ei yhdistä poliittisesti heterogeenistä sakkia niin tehokkaasti kuin yksi yhteinen vihollinen.


En tunne yhtäkään ihmistä, joka olisi äänestänyt Perussuomalaisia.


Heitä todennäköisesti lähipiirissäni kuitenkin on. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Haluanko oikeastaan tietää, kuka on antanut äänensä ja kenelle?


Vaalisalaisuus on nimittäin hauska juttu. Lempisarjani Ihmisten Puolueen eräässä jaksossa todetaan, että vaalisalaisuus on valistuneen politikoinnin kannalta vaarallinen periaate, koska se mahdollistaa edesvastuuttoman ja sattumanvaraisen äänestämisen. Koska kunnioitamme yksilön oikeutta vedota vaalisalaisuuteen, sallimme sen, että maija äänestää Stubbia tämän valkoisen hymyn tähden ja matti punaniskaehdokasta x, koska on kerta kaikkiaan aina tuntenut perustelematonta vihaa etnisiä vähemmistöjä kohtaan.


Jos vaalisalaisuutta ei olisi, joutuisimme selostamaan valintojamme. Joutuisimme vertailemaan vaihtoehtoja kuppiloissa ja lounastauoilla. Ei kukaan minun ystäväni kehtaisi sanoa ääneen, että kannattaa tuloerojen kasvattamista ja äänestää siksi Jan Vapaavuorta, koska minä katsoisin ystävää pahemman kerran kieroon. Siitä huolimatta minunkin ystävissäni saattaa olla niitä, jotka auttoivat Vapaavuoren Arkadianmäelle.


Vaalisalaisuus sallii idiotismin. Tämä on hiton jees kaikkien niiden kannalta, jotka eivät oikeastaan ymmärrä politiikasta paljoa, mutta äänestävät esimerkiksi kansalaisvelvollisuuden tähden. Vaalisalaisuus on siis palvelus demokratialle. Ja onko tämä demokratia sitten hyvä asia, kysyn vaan, etenkin eilisen vaalituloksen valossa. Timo Soinin näkökulmasta kansa kyllä tietää, mutta minä en ymmärrä että millä harhaisen mielen logiikalla.


Olen miettinyt, mitä kansanedustajalta saa ja/tai ei saa vaatia, minkälainen äänestyskäyttäytyminen on fiksua. Miten äänestää ”oikein”?
Olen ainakin varma siitä, että minulla on oikeus vaatia poliittista asiantuntemusta ja kokemusta yhteiskunnallisesta toiminnasta. Vaikka haluaisin antaa ääneni ehdokkaalle, joka on minusta helposti lähestyttävä, niin en silti kuuna kullanvalkeana lähtisi äänestämään parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, joka poliittisimmillaan laulaa kännissä, että ”olen kommunisti” ja siteeraa perään Raamattua. En siis äänestäisi itse itseäni, vaikka olenkin toisinaan aika näpsäkkä tapaus.


Samasta syystä en ikinä anna ääntäni ehdokkaalle, joka on kerännyt kannuksensa vaikkapa urheilussa, mutta jolle politiikka on lähinnä harrastus. Herranen aika, samalla logiikalla voisin ostaa gynekologin palveluita vaikkapa yhdeltä Etelä-Helsingin monista pilluhaista, koska he ovat nähneet jos minkälaisia paikkoja. Ei se silti tee heistä asiantuntijoita. Eikä SM-kulta tee kenestäkään isänmaallista, eikä isänmaallisuus tee valtiomiestä.


Se, että joku on helposti lähestyttävä, ei ole mikään meriitti! En jaksa ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät äänestyspäätöksissään liikkeelle imagosta ja vasta sitten päätyvät miettimään, mitä asioita ehdokas ajaa. Jos on katsonut eduskunnan kyselytuntia, tietää kyllä, että eivät ehdokkaat hyöri naapuripöydissä jakelemassa Reilun Kaupan kahvia ja Jyväshyviä. Ei eduskunnassa vallitse mikään ME-henki, siellä laskelmoidaan ja liittoudutaan, ellei sitten olla POISSA hörppimässä sitä Reilua Kauppaa.


Ja kyllä poliitikot suorassa lähetyksessä sanovat, että menevät illaksi kotiin vaimon ja perheen luo. Joskus on myös sattunut, että nämä perhekeskeiset superihmiset ovat päätyneetkin (Palefacen sanoin) "tuikkaamaan huoraa hotellin käytävään". Se on sitten aivan eri asia, tekeekö tämä huoran tuikkaaminen ihmisestä huonon poliitikon. Kyllä suurilla filantroopeillakin on libido ja usein vielä kovin turhautunut sellainen.


Tänä vuonna Suomen kansa äänesti eduskuntaan persuja, naisia, tummaihoisen homon ja Paavo Arhinmäen. Ainakin meillä suomalaisilla on draamantaju kohdallaan.


Onhan se globaalisti hienoa, että me näytämme esimerkkiä sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Jos naisedustajat tarkoittaisivat käytännössä ärsyttävän kukkoilukulttuurin katoamista, jaksaisin fiilistellä. Mutta kun eivät tarkoita. Valitettavasti värkillä ei ole vaikutusta vittumaisuuteen. Pyytämättä ja yllätyksenä tulee ovista ja ikkunoista ja aivan sukupuolesta riippumatta.


Mitä tulee Jani Toivolaan, niin minulla on kaksi kantaa: KYLLÄ ja JAA. On aika siistiä, että Toivolan molemmin puolin tulevat kiehumaan persut ja kdt, ja Toivola tulee silti selviytymään voittajana, koska hän omalla olemisellaan todistaa ainakin osan vastustajiensa teeseistä vääriksi. Se on sitten asia erikseen, mikä Toivolan panos on poliittisessa päätöksenteossa. Aika näyttää.


Olen harmissani siitä, että Jukka Relander ei päässyt läpi. Muutenkin näyttää siltä, että Vihreät floppasivat. Jos Vihreät ovat halunneet esiintyä seksuaalisen tasa-arvon ja ympäristöasioiden etuvartiona, niin sori nyt vaan, mutta Vasemmistoliitto veti pidemmän korren molemmissa. Anna Kontula ja Silvia Modig ovat hyviä esimerkkejä vassari-naisista, jotka puhuvat suunsa puhtaaksi sukupuoli- ja seksuaalisuusteemoista, mutta joiden poliittinen osaaminen ei rajoitu pelkkien sateenkaarien maalailuun. Ei eduskuntaan voi pyrkiä vain yhden teesin ajamana.


Kaiken kaikkiaan haluaisin haastaa ihmisiä kelaamaan, minkälaiset vaikuttimet päättävät siitä, minkä numeron paperiin piirrämme. Valitsemmeko helpoimman, suosituimman, sympaattisimman vai uskottavimman? Osaisimmeko puolustaa omaa ehdokastamme, jos emme voisikaan vedota vaalisalaisuuteen? Äänestämmekö vanhasta tottumuksesta? Olisimmeko tehneet toisenlaisen valinnan, jos ehdokkaan budjetti olisi ollut toisenlainen?


Persujen äänestäjät ovat ilmeisesti olleet huolissaan kansallisen identiteetin hapertumisesta. Minäkin rakastan Suomea enkä pidä siitä ylen muodikkaasta tavasta hokea, että ”vitsi Suomi on paska maa”.


Älkää kehdatko!
Jos Suomessa asuminen on niin vastenmielistä, niin muuttakaa sinne maailman metropoleihin tai pittoreskeihin pikkukaupunkeihinne. Tulette huomaamaan, että ihmiset ovat suvaitsemattomia ja itsekeskeisiä kautta linjan, erilaisissa asioissa vain.


Olen eri mieltä persujen kanssa siitä, mitä tuo suomalaisuus on. Ei ole olemassa mitään yhtä suomalaisuutta. Emme me ole yhtenäinen kansa, edes geneettisesti. Me olemme yhtenäisiä ainoastaan silloin, kun jokin ulkopuolinen uhka pakottaa meidät yhdistymään, eikä siitäkään aina tai juuri milloinkaan seuraa hyviä tuloksia.


Aika harva meistä on oikeasti perehtynyt poliittiseen päätöksentekoon. Sen takia näkemyksemme riippuvat mielikuvien, kehäpäätelmien ja ei-poliittisten tekijöiden varassa. Sellaista demokratia on. Ja siksi meillä on vaalisalaisuus, ettemme joutuisi myöntämään pihayhteisöissämme, että olemme viisimillinen joukko vatipäitä. Arkadianmäki vuonna 2011 on tästä kuvaava kaksisataapäinen otanta.

Unelmia ja DJ-hommia, feat. MC Naarasleijona

Luin tuossa edellistä entryäni ja suutuin itselleni. Ai että tykkään olla baarissa töissä VAAN koska siellä miehet tuodaan tarjottimella tahmaisten shottilasien seassa tiskille ihailtavaksi ja pestäviksi? Toki siksikin, ja suurelta osin siksi, mutta yhtä suuren lohkon omii ILMAN MUUTA ja EPÄILYKSETTÄ elämäni ainut täydellinen rakkaussuhde. 

Se puhaltaa ja kutittaa niskaani Minnie Ripertonin kautta, herättää lihassoluni aamuisin Paul Simonin pehmeällä neroudella, risteilee lantionpohjassa Henrik Scwartzin resonoidessa, lyö nyrkkini pöytään Palefacen tahtiin, kirveltää kyynelkanavissa Leonard Cohenin muodossa ja valuu alas poskea Jeff Buckleyna. Ja sitten on nostalgiatrippejä à la Spice Girls, oivaltamisen hetkiä à la Bob Dylan, turhautuneen libidon elähdyttäjiä à la Marvin Gaye, ja tulevaisuuden visionäärejä à la Bat for lashes ja Bon Iver. Kullassani yhdistyy raivotanssittaja, soidinmenosaattelija, uneen tuudittaja ja yhteiskunnallinen toimija. Kullan nimi on Musiikki, ”Musa”.

Olen usein miettinyt, miksi olen pimahtanut musiikkiin. Isoisosetäni oli oopperasäveltäjä ja kieltämättä molemmissa suvuissani on musikaalista lahjakkuutta. Isäni on jonkinnäköinen musanörtti ja siskoni ammattitanssija. Mutta miksi en osaa keskittyä minua ympäröiviin ihmisiin tai  jatkaa lausetta loppuun, jos taustalla soi Lasse Mårtenson tai Edith Piaf? Miksi kävelin toissapäiväni Hennes&Mauritzista ulos kiukun punat poskilla, kun koin huonon musiikin henkilökohtaisena loukkauksena? Rekkiin jäivät roikkumaan nekin boyfriend –farkut ja sinne saavat jäädä, sillä en suostu altistamaan itseäni sille kuralle enää toiste.

Minussa ei ole sisäsyntyistä aggressiivisuutta JUURI lainkaan. Lapsuudessa mäiskimme siskojeni kanssa toisiamme paljonkin, mutta ketään muuta en ole ikinä halunnut lyödä. Saatan sanoa: ”Tollaset ihmiset pitäisi ampua” tai ”mä olisin niin halunnut vetää sitä saatanan vatipäätä machetella vatsaan”, mutta väkivallan verbalisointi riittää, en minä koskaan ole tuntenut toiminnallista halua satuttaa toista ihmistä, en silloinkaan kun minua itseäni on lyöty, edes puolustautumismielessä.

PAITSI. Annas olla kun joku tulee DJ-kopin nurkalle, hymyilee ensin mukavasti ja sitten avaa suunsa. ”Voitko soittaa kappaleen kjdfnasfbaegkrjgnlsfn?” Minun kuulemma pitäisi tietää se. Että sehän on kulttiklassikko. Että kuinka voin soittaa Johnny Cashia mutta en tiedä sitä biisiä, sehän kuuluu yleissivistykseen? Niin, minun soittamisestanihan kuuluu se että en ole tätä pitkään tehnyt. No toisaalta, eipä hän kovin yllättynyt olekaan. Ja sitten se deal braker: ”Miten sä mimminä olet päätynyt noihin hommiin? Soitatko niinku Serratolla? Kai sä tiiät et vinyyli on ainut oikea formaatti?”

Päästän nyt höyryjä ulos: shdfvkjhkszfkljbfngdfkangkdfbgfjkjantgdfpcoihkwrgsfuöhajlkgrfbj.

Te tenttaajat saatte minussa aikaan seuraavia fyysisiä reaktioita:

-sormenpäissä pistelee ja nykii.

-niskasta nilkkoihin risteilee kiehuvaa öljyä

-hengitys tuskastuu ja tihenee.

-tulee halu sulkea silmät, sillä itsetyytyväinen hymy toisen kasvoilla korreloi väistämättä hänen automerkkinsä, mieskuntonsa ja kiintymyssuhdetraumojensa kanssa ja se paitsi huvittaa myös surettaa. Ei tuollaista ennalta-arvattavuutta viitsi katsella. (Mieskuntonsa, sillä yksikään nainen ei ole ikinä tullut pätemään soittohommista vaikka naisia näissä hommissa on koko ajan enemmän. Odotan innolla.)

Kerran olen huutanut yhdelle asiakkaalle, että ”vitun idiootti, nyt painut vittuun!” Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun jäbä oli omine lupineen irroittanut plugipiuhan koneestani ja oli kiinnittämässä sitä omaan IPhoneensa.  Minä olin kahdeksi minuutiksi poistunut vessaan kokoamaan henkisesti itseäni, kun tyyppi oli hetkeä aiemmin heittänyt: ”siis mä digaan sun musasta, mut sä et selkeestikään tajua tätä hommaa.”

En ole koskaan huutanut vanhemmilleni. Isille tiuskaisen ”nyt hiljaa”, kun hän paapattaa seiskytluvun laululiikkeestä vaikka yritän samaan aikaan katsoa elokuvaa ja äidilleni sanoin kerran ”sä oot aivan kohtuuton”, mutta siihen rajoittuvat kiukunpuuskani läheisiäni kohtaan. Mielestäni tämä on melko selkeä merkki siitä, että Musa on elämäni rakkaus. Suhtaudun suhteeseemme naarasleijonan raivolla, vaikka muuten muistutan mentaliteetiltani lähinnä gerbiiliä.

Nyt haluan hieman kritisoida niitä, jotka tyhmyyttänne ärsytätte naarasleijonaa.

Ensinnäkin. Se että soittaa Johnny Cashia, tarkoittaa useimmiten (ei suinkaan joka kerta), että tietää kuka tämä Johnny Cash on. Kyselijällä on oikeus tuntea olonsa hieman hämmentyneeksi, jos Cashin soittajalle June Carter ei sano mitään. Jos Junesta haluaa soittajaa sivistää, sen voi ilmaista mukavasti ja rakentavassa hengessä. Knowledge is power, mutta päteminen is anaalista.

HYVÄ MUSANÖRTTI. Jos rakkautesi musiikkia kohtaan kerran on niin verrattoman suuri, miksi oma tunne pitää latistaa hifistelemällä merkityksettömillä yksityiskohdilla? Jos minä koen, että Cashin Folsom Prison Blues koskettaa minua, niin se on arvo sinänsä. Aivan epäolennaista asian suhteen on se, minä vuonna Cash lopulta heitti veivit. Tai no, olennaista tai ei, niin turha siitä on kuitata ihmiselle, joka välittää vaikka nyt Cashin musiikista tarpeeksi mahduttaakseen sen kahden tunnin musasettiinsä.

Asia on niin, että kaikki nämä äänihuuliaan turhanpäiväisellä lotkeella rasittavat neropatit eivät selkeästikään ymmärrä musiikkiaddiktoituneiden välisestä solidaarisuudesta mitään. Esimerkki: jos minä eksyn tiistaiaamuna kello 2.30 DTMn tanssilattialle aikomuksissani niin sanotusti TYÖSTÄÄ LANTIOTA Jenni Vartiaisen tahtiin, niin kyllä se harmittaa, jos Ihmisten edessä on juuri soinut. Koska olen Musan kanssa kimpassa, kiitän Musan toista puolisoa eli DTMn DJtä kauniisti ja odotan jotain toista hyvää biisiä (ja se joka pyörittelee päätään nyt että ”ai kuinka toi voi digata Vartiaisesta, vaikka se muuten digaa ilmeisesti ihan hyvästä musasta", niin hänelle vastaan että voin, koska minä en muodosta musiikkimieltymyksiäni skenerajojen mukaan, SORI VAAN). Mieleen ei todellakaan juolahda mennä sanomaan kollegalle: ”Ai sulla on tossa joku Soittorasia, onpa köyhää. Ja etkö sä oo vähän yli-ikäinen noihin hommiin?” DJ on valinnut oman formaattinsa ja jos asiakas ei kunnioita sitä, hän voi vetää Ville Vallattomansa naamariin ja työntää naamarin hanuriin, sanon minä.

Kyllä minä kunnioitan vinyyliä, ehdottomasti! On kuitenkin olemassa vinyylinkeräilijöitä ja vinyylinkeräilijöitä. On olemassa vinyylinkeräilijöitä kuten Eppu. Epulla on noin tsiljoona vinyyliä ja hän on omistanut elämänsä musiikkihommille. Meillä on ollut useita hienoja keskusteluja musiikista ja Eppu on kiltisti kuunnellut minua, vaikka olen häntä kosolti nuorempi ja kokemattomampi. Eppu on valmis auttamaan ja jakamaan mielipiteensä, koska hän ei koe minua tai muita uhkana eikä omistamiansa vinyylejä peniksenjatkeina.

Vastaavanlainen esimerkki on Ti Xa. Soittelimme yhdessä itsenäisyyspäivänä ja minä soitin Bill Withersin Use me –kappaleen, joka on kerta kaikkiaan aivan muy vitun ratkiriemukas ralli. Ti Xa sanoi minulle, että soittaa itse aina tuota kappaletta, ja että onpa hienoa, että kaksi näin eri-ikäistä ihmistä voivat nauttia samoista asioista ja tulla ystäviksi musiikin kautta. Näin on. Ei musiikin soittaminen saa olla egokysymys.

Minä en todennäköisesti koskaan tule omistamaan yhtä paljon musiikkia kuin Eppu, mutta pyrin kartuttamaan musiikkitietämystäni parhaani mukaan ja aion tehdä sen kuten Eppu: muuttumatta kaikentietäväksi kusipääksi. Ja näitä kaikentietäviä kusipäitähän riittää. ”Ai sä et soita vinyyleitä”, kuulen usein. No et säkään soita vinyylejä, viimeksi Beeffissä näin sut rokkaamassa Serratoa, hyvä herra. Jos vinyyli on statussymboli, niin silloin on eksytty kauas musiikin keräilyn alkuajatuksesta, siitä ilosta, minkä pieni Mare kokee puristaessaan kätösissään Katri Helenan Anna Mulle Tähtitaivas – C-kasettia. Omistamisen ilo ei kumpua pelkästä formaatista, vaan siitä ajatuksesta, että nytpä minulla on jotakin, mistä saan iloa itselleni, millä voin välittää iloa muille ja mistä äänitteen tekijä saa oikeudenmukaisen korvauksensa.

Lisäksi haluan myös muistuttaa, että musiikin keräily ei ole ilmaista. Taloudellisen puolen keventämiseksi on luotu useita hyviä verkostoja, levykirppareita ynnä muita. On silti minusta vähän surkuhupaisaa ylpeillä kolmevitosena päivätyöläisenä, että voi kun noi nuoremmat vaan ostaa noita ohjelmiaan, että onpa pientä. Älkää kehdatko tehdä musiikkiharrastuksesta luokkakysymystä, kun samaan aikaan itse soitatte Aloe Blaccin I need a dollaria.

Musa on maailman kaunein tyttö ja se antaa kaikille ja antaumuksella. Kuten ei tyttöihinkään, siihen ei kuulu suhtautua hyödykkeenä, statussymbolina tai riistokohteena. Minä suhtaudun musiikkiin vakavasti, kunnioittavasti ja tunteella, koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa kärsii. Musa ei koskaan katoa. Mutta Funktion one vaikenee,  klubitoiminta lakkaa, tieto käy turhaksi.

Miehen paikka

...eli mitä tapahtui kun Marlon Brando tarttui päärynäsiideriin.

Kirjoittaja on parikymppinen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija, joka suhtautuu jälkimmäisenä mainittuun oppiaineeseen kriittisesti ja jumaloiden. Kirjoittaja pyytää valistuneempia alan tietäjiä sivuuttamaan kömpelön vertauskuvallisuuden ja ymmärtämään kyseessä olevan tekstilajin oikein. 

Yökerho Helsingin keskustassa perjantain ja lauantain välisenä yönä. Jos miehet lähestyvät minua ja hehän lähestyvät, ensisanat ovat jotakuinkin: "Moi. 5 Jallua, kolme bissee, kaks lonkeroo ja hei hei Miia mitä sä haluut, joo Miialle valkkaria." Minun repliikkini koostuvat seuraavanlaisista toistolauseista: 

"Pankki vai luotto?"

"Nyt sitä pin-koodia! " 

"En valitettavasti anniskele sulle enää. No koska oot tuhannen päissäs." 

Ja sitten on kiirettä ja farkkuni ovat poikkeuksetta liian matalat ja/tai tiukat ja pissahätä on melkein koko ajan ja unohdin hakea lisää kuittirullia ja kossua. Kaikkien näiden yksityiskohtien yhteisvaikutuksena yleisfiilis on stressaantunut ja sekava. Miksi sitten jatkan ammatissa, jolla kohotan verenpainetta sekä tuhoan kuuloaistini ja uskon ihmisrotuun, saattaisi joku kysyä. 

Minäpä kerron! Jatkan tässä ammatissa, koska keskellä kaameaa melua, etanolin lemua ja takkuilevia korttikoneita tulee hetkiä, joina ymmärrän, että laiva on lastattu kerta kaikkiaan ihanilla miehillä. Kyseessä ei välttämättä tai joka kerta ole seksuaalinen halu, vaan universaali rakkaus miessukupuolta kohtaan. Kolmevitoset höpöhöpö-ADt, 18-vuotiaat hajamielisinä luimistelevat räkänokat, nelivitoset alan miehet, AIAI! 

Meillä on kollegani Natsi-Samican kanssa hetkiä, jolloin pahimmassa kiireessä katsomme toisiamme silmiin ja purskahdamme nauruun ja molemmat tietävät miksi: koska miehet ovat ihania ja heidän humalansa on meidän suopeudestamme kiinni. 

Välihuomautus: en yritä tällä kalastaa tippiä tai hyvän jätkän asemaa, enkä liioin pehmentää sitä, mitä tulen seuraavaksi sanomaan. Ymmärtäkää tämä nyt oikein: humalainen pilluhai on kaunis asia niin kauan kun muistaa sanoa minulle moi ja kiitos.

Tällaisina hetkinä rakkauteni miessukupuolta kohtaan on sekoitus äidillistä huolenpitoa, vallasta päihtymistä, hellää sääliä ja eläimellistä viettiä. Sanokaa että olen hullu, mutta kuvaamani emotionaalinen hirmumyrsky auttaa nuorta naista selviämään siitä tosiasiasta, että kanssakäyminen miessukupuolen kanssa on koostunut ja tulee mitä suurimmissa määrin koostumaan muutamista hyvistä hetkistä JA kärsimyksestä. Miestä tulee jumaloida, sillä ei tätä hitto vie muuten kestä. 

Eräs rakastamistani miehistä on ystäväni, jonka salanimi saa luvan olla vaikka Juristi. Juristi ja minä olemme vanhoja tuttuja ja uusia ystäviä. Juristi esitti minulle pari päivää sitten kysymyksen miehen paikasta. Argumentti kuului: 

"Mut mikä rooli meille miehille jää? Naisilla on nykyään työt, lapset ja perhe. Naiset jotenkin omii ne lapset, faijat on aina enemmän tai vähemmän runkkareita, perhekin on jotenkin naisen juttu ellei peräti oikeus. Miehillä ei voi kuulemma olla vauvakuumetta. Korkeintaan joku "perhekuume" ja sekin tarkottaa luultavasti vaan sitä, että on kuume siitä että perhe pärjää jotenkin taloudellisesti. Duunissakin on nykyään naisia, jotka kertoo mitä pitää tehdä. Kyl tässä on miehen identiteettikriisin paikka. Naisilla on nykyään helppoa."

Juristi, ensinnäkin, naisilla ei ole helppoa. Minua on lyöty ja läpsitty, huoriteltu ja katsottu halveksuvasti, mutta mikä pahinta, väheksyvästi. Silti olen selvinnyt vähällä verrattuna moniin kanssasisariin. Kyllä meitä naisia raiskataan ja alipalkataan edelleen ja usein vielä oman sukupuolemme toimesta.

Ymmärrän kuitenkin Juristin huolen miesidentiteetin hapertumisesta. Jotta voin selittää, miksi Juristi ynnä muut raksut ovat 2010-luvulla aivan yhtä olennainen osa seksuaalis-kulttuurista infrastruktuuria kuin aina ennenkin, minun on selvennettävä hieman omaa tutkijapositiotani.

Minä olen feministi, KYLLÄ. Olen feministi, koska se, että nainen sanoo olevansa feministi, aiheuttaa hyminää ja päänpyörittelyä. Se taas kertoo siitä, että omanarvontunto ja kapinahenkisyys sekä ylpeys omasta seksuaalisuudesta ja sukupuolesta mielletään meidän tasa-arvolandiassamme edelleen naiseuden kanssa yhteensopimattomiksi arvoiksi.

Uskon siihen, että sukupuoli on asia, jota ei voi palauttaa johonkin alkuperäiseen ideaan tai olemukseen, vaan siihen, että sukupuoli on kulttuurisidonnainen rakennelma. Minusta on kasvanut nainen ja nautin siitä roolista joka kulttuuriseen selkäytimeeni on hakattu, koska tykkään olla altavastaajan asemassa. Kaikki naiset, kuten miehetkään, eivät sitä vastoin koe istuvansa tähän lähes yksimieliseen sopimukseen kahdesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuudesta. Sukupuolen ykkös-teoretisoijan Judith Butlerin ajatuksia mukaillen: sukupuoli koostuu toistoteoista, siitä että naiset ovat huolissaan takareisien selluliitistä ja ydinvoimasta, koska se on feminiinisen neuroottisen lempeyden koodin mukaista. Vastaavasti sukupuolta voi toista myös toisin, tyyliin: kyllä, minä haluan dominoida sängyssä, ei, en äänestä Vihreää nuorta naista, ei, en pidä pienistä lapsista, eikä toi sheivaaminenkaan hirveesti kiinnosta.

Sama pätee miehiin. Vaikka suhtaudun miehiin kärjistävän seksistisesti mitä tulee baaritiskikäyttäytymiseen, näen miessukupuolen aivan yhtä hauraana rakennelmana kuin naissukupuolenkin. Ja voi sitä mieheyden väärintoistamisen määrää, mitä viikottain todistan! Kortilla ei ole katetta, katseessa ei heteroseksuaalista himoa eikä karpalolonkerolla ole sukupuolta! Miehet, ette te ole ohjaksissa, koska ette toista sukupuolta niin kuin sitä on ennen toistettu. Tässä on kyse siitä, että ei voi olla yhtä cool kuin Marlon Brando, jos lipittää Perry Lightiä, ei vaan voi. Eikä pidäkään. Kysymys kuuluukin, tekeekö Marlon Brandon melko kapea miehen rooli onnelliseksi ketään, edes Brandoa itseään?

Ja tästähän Juristin huolikin on muovattu. Miehet, te haluatte pitää vanhempain vapaata ja käydä joogassa. Voisiko tämä johtua siitä, että kun mahdollisuus on, niin sitä ehkä haluaakin kokeilla jotakin joskus, että ehkäpä oman identiteetin ei tarvitsekaan olla sukupuolesta kiinni? Että lerssi ei yhdestä pastellinsävyisestä kauluspaidasta surkastu?

Minä en pidä koko hetero/homo-luokituksesta, mutta luulen, että olen melko heteroseksuaalinen henkilö. Voisin harrastaa seksiä ja seurustella naisen kanssa, mutta en usko, että sitä tulee tapahtumaan; ei vaan tunnu siltä. Miehissä on, tässä kulttuurisessa kuplassa, jotain sellaista, jota kohtaan koen vastustamatonta kiinnostusta. Kaikki se poikamainen epävarmuus ja hellyydenkipeys joka yhdistyy hetkellisiin tarmokkuuden puuskiin ja näyttämisenhaluun. –Tiedostan, että rakastan siis kulttuurista rakennelmaa. Se on kentes vanhanaikaista, mutta ei rajoittunutta, sillä kunnioitan äärettömän paljon kaikkea sitä väärintoistamista, johon tuon tuosta törmään.   

Kuitenkin, yhtä kaikki: te olette syypäitä sukupuolijaon katoamiseen aivan siinä missä me naisetkin. Täytyy kuitenkin sanoa, että naiset pistivät myllyn pyörimään, naisia vitutti ja naiset sulkivat sakset ja polttivat rintaliivinsä. Jälkeenpäin ajatellen se ei ollut pelkästään pro-feministinen liikekannallepano, se oli myös palvelus miehelle, joka haluaa että tyynyliinat tuoksuvat laventelilta.

Ei teidän arvonne laske siksi että nainen on ammatillisesti, taloudellisesti ja seksuaalisesti vapaampi ilmaisemaan itseään. Päinvastoin, teidän asemamme kevenee. Se, että kaksi vaakakuppia tasaavat keskenään lastia, ei vähennä lastin yhteispainoa.

No, kenellekään ei tule yllätyksenä se, että metroilu ja homoilu on muotia. Niinpä esittämäni esimerkit poikkeavasta sukupuolen toteuttamisesta eivät ole erityisen teräviä. Tässä sukupuolineutraalimmassa ajassakin on mahdollista toistaa sukupuolta ja minuutta kaiken kaikkiaan poikkeavasti: on mahdollista jäädä kotiäidiksi jos siltä tuntuu ja on mahdollista rassata autoja, vaikka se olisi kuinka oksettavan äijämäistä. And beyond.

Toisaalta on myös lisättävä, että naissukupuoli on noin yleisesti asenteiltaan aivan yhtä agraarinen kuin mies, siksi Juristi ja muut ovat pattitilanteissa. Kyllä me haluamme, että meidät otetaan lujaa ja kyselemättä. Emme mutise, kun mies maksaa viulut, vaikka taloudellisesti siihen ei ole perusteita. Haaveilemme perinteisestä maskuliinisuudesta, toisaalta vaadimme tyylitetoista panomies-kaarnamuoria riippuen siitä, mikä milloinkin tukee omaa identiteettiämme. Mies on monoliitti ja muuttuja, kyllä se varmasti hämmentää.

Rohkaisun sana: te olette aivan yhtä tärkeitä kuin aina ennenkin, koska olette enemmän kuin sukupuolielintenne summa. Minusta sukupuolen väärin- ja oikeintoistaminen pitää ottaa mahdollisuutena, ei rajoitteena. Ongelmaksi seksuaalinen monimuotoisuus kasvaa vasta, kun tätä monimuotoisuutta ei itse osaa arvostaa.

Ai niin, Juristille vielä terveisiä: miten niin miehillä ei voi olla vauvakuumetta? Totta munassa voi! Minä tunnen monta miestä, jotka haluaisivat lopettaa klubeilla ramppaamisen ja herätä mielummin kello 5.30 koliikkikultansa rääkynään. Jos koette, että vauvakuume on miehinen tabu, niin tehkääpä velikullat asialle jotain; sanokaa se ääneen esimerkiksi. Niin me naisetkin teimme, kun alkoi tuo kotiäitiys kyrpiä.