Luin tuossa edellistä entryäni ja suutuin itselleni. Ai että tykkään olla baarissa töissä VAAN koska siellä miehet tuodaan tarjottimella tahmaisten shottilasien seassa tiskille ihailtavaksi ja pestäviksi? Toki siksikin, ja suurelta osin siksi, mutta yhtä suuren lohkon omii ILMAN MUUTA ja EPÄILYKSETTÄ elämäni ainut täydellinen rakkaussuhde.
Se puhaltaa ja kutittaa niskaani Minnie Ripertonin kautta, herättää lihassoluni aamuisin Paul Simonin pehmeällä neroudella, risteilee lantionpohjassa Henrik Scwartzin resonoidessa, lyö nyrkkini pöytään Palefacen tahtiin, kirveltää kyynelkanavissa Leonard Cohenin muodossa ja valuu alas poskea Jeff Buckleyna. Ja sitten on nostalgiatrippejä à la Spice Girls, oivaltamisen hetkiä à la Bob Dylan, turhautuneen libidon elähdyttäjiä à la Marvin Gaye, ja tulevaisuuden visionäärejä à la Bat for lashes ja Bon Iver. Kullassani yhdistyy raivotanssittaja, soidinmenosaattelija, uneen tuudittaja ja yhteiskunnallinen toimija. Kullan nimi on Musiikki, ”Musa”.
Olen usein miettinyt, miksi olen pimahtanut musiikkiin. Isoisosetäni oli oopperasäveltäjä ja kieltämättä molemmissa suvuissani on musikaalista lahjakkuutta. Isäni on jonkinnäköinen musanörtti ja siskoni ammattitanssija. Mutta miksi en osaa keskittyä minua ympäröiviin ihmisiin tai jatkaa lausetta loppuun, jos taustalla soi Lasse Mårtenson tai Edith Piaf? Miksi kävelin toissapäiväni Hennes&Mauritzista ulos kiukun punat poskilla, kun koin huonon musiikin henkilökohtaisena loukkauksena? Rekkiin jäivät roikkumaan nekin boyfriend –farkut ja sinne saavat jäädä, sillä en suostu altistamaan itseäni sille kuralle enää toiste.
Minussa ei ole sisäsyntyistä aggressiivisuutta JUURI lainkaan. Lapsuudessa mäiskimme siskojeni kanssa toisiamme paljonkin, mutta ketään muuta en ole ikinä halunnut lyödä. Saatan sanoa: ”Tollaset ihmiset pitäisi ampua” tai ”mä olisin niin halunnut vetää sitä saatanan vatipäätä machetella vatsaan”, mutta väkivallan verbalisointi riittää, en minä koskaan ole tuntenut toiminnallista halua satuttaa toista ihmistä, en silloinkaan kun minua itseäni on lyöty, edes puolustautumismielessä.
PAITSI. Annas olla kun joku tulee DJ-kopin nurkalle, hymyilee ensin mukavasti ja sitten avaa suunsa. ”Voitko soittaa kappaleen kjdfnasfbaegkrjgnlsfn?” Minun kuulemma pitäisi tietää se. Että sehän on kulttiklassikko. Että kuinka voin soittaa Johnny Cashia mutta en tiedä sitä biisiä, sehän kuuluu yleissivistykseen? Niin, minun soittamisestanihan kuuluu se että en ole tätä pitkään tehnyt. No toisaalta, eipä hän kovin yllättynyt olekaan. Ja sitten se deal braker: ”Miten sä mimminä olet päätynyt noihin hommiin? Soitatko niinku Serratolla? Kai sä tiiät et vinyyli on ainut oikea formaatti?”
Päästän nyt höyryjä ulos: shdfvkjhkszfkljbfngdfkangkdfbgfjkjantgdfpcoihkwrgsfuöhajlkgrfbj.
Te tenttaajat saatte minussa aikaan seuraavia fyysisiä reaktioita:
-sormenpäissä pistelee ja nykii.
-niskasta nilkkoihin risteilee kiehuvaa öljyä
-hengitys tuskastuu ja tihenee.
-tulee halu sulkea silmät, sillä itsetyytyväinen hymy toisen kasvoilla korreloi väistämättä hänen automerkkinsä, mieskuntonsa ja kiintymyssuhdetraumojensa kanssa ja se paitsi huvittaa myös surettaa. Ei tuollaista ennalta-arvattavuutta viitsi katsella. (Mieskuntonsa, sillä yksikään nainen ei ole ikinä tullut pätemään soittohommista vaikka naisia näissä hommissa on koko ajan enemmän. Odotan innolla.)
Kerran olen huutanut yhdelle asiakkaalle, että ”vitun idiootti, nyt painut vittuun!” Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun jäbä oli omine lupineen irroittanut plugipiuhan koneestani ja oli kiinnittämässä sitä omaan IPhoneensa. Minä olin kahdeksi minuutiksi poistunut vessaan kokoamaan henkisesti itseäni, kun tyyppi oli hetkeä aiemmin heittänyt: ”siis mä digaan sun musasta, mut sä et selkeestikään tajua tätä hommaa.”
En ole koskaan huutanut vanhemmilleni. Isille tiuskaisen ”nyt hiljaa”, kun hän paapattaa seiskytluvun laululiikkeestä vaikka yritän samaan aikaan katsoa elokuvaa ja äidilleni sanoin kerran ”sä oot aivan kohtuuton”, mutta siihen rajoittuvat kiukunpuuskani läheisiäni kohtaan. Mielestäni tämä on melko selkeä merkki siitä, että Musa on elämäni rakkaus. Suhtaudun suhteeseemme naarasleijonan raivolla, vaikka muuten muistutan mentaliteetiltani lähinnä gerbiiliä.
Nyt haluan hieman kritisoida niitä, jotka tyhmyyttänne ärsytätte naarasleijonaa.
Ensinnäkin. Se että soittaa Johnny Cashia, tarkoittaa useimmiten (ei suinkaan joka kerta), että tietää kuka tämä Johnny Cash on. Kyselijällä on oikeus tuntea olonsa hieman hämmentyneeksi, jos Cashin soittajalle June Carter ei sano mitään. Jos Junesta haluaa soittajaa sivistää, sen voi ilmaista mukavasti ja rakentavassa hengessä. Knowledge is power, mutta päteminen is anaalista.
HYVÄ MUSANÖRTTI. Jos rakkautesi musiikkia kohtaan kerran on niin verrattoman suuri, miksi oma tunne pitää latistaa hifistelemällä merkityksettömillä yksityiskohdilla? Jos minä koen, että Cashin Folsom Prison Blues koskettaa minua, niin se on arvo sinänsä. Aivan epäolennaista asian suhteen on se, minä vuonna Cash lopulta heitti veivit. Tai no, olennaista tai ei, niin turha siitä on kuitata ihmiselle, joka välittää vaikka nyt Cashin musiikista tarpeeksi mahduttaakseen sen kahden tunnin musasettiinsä.
Asia on niin, että kaikki nämä äänihuuliaan turhanpäiväisellä lotkeella rasittavat neropatit eivät selkeästikään ymmärrä musiikkiaddiktoituneiden välisestä solidaarisuudesta mitään. Esimerkki: jos minä eksyn tiistaiaamuna kello 2.30 DTMn tanssilattialle aikomuksissani niin sanotusti TYÖSTÄÄ LANTIOTA Jenni Vartiaisen tahtiin, niin kyllä se harmittaa, jos Ihmisten edessä on juuri soinut. Koska olen Musan kanssa kimpassa, kiitän Musan toista puolisoa eli DTMn DJtä kauniisti ja odotan jotain toista hyvää biisiä (ja se joka pyörittelee päätään nyt että ”ai kuinka toi voi digata Vartiaisesta, vaikka se muuten digaa ilmeisesti ihan hyvästä musasta", niin hänelle vastaan että voin, koska minä en muodosta musiikkimieltymyksiäni skenerajojen mukaan, SORI VAAN). Mieleen ei todellakaan juolahda mennä sanomaan kollegalle: ”Ai sulla on tossa joku Soittorasia, onpa köyhää. Ja etkö sä oo vähän yli-ikäinen noihin hommiin?” DJ on valinnut oman formaattinsa ja jos asiakas ei kunnioita sitä, hän voi vetää Ville Vallattomansa naamariin ja työntää naamarin hanuriin, sanon minä.
Kyllä minä kunnioitan vinyyliä, ehdottomasti! On kuitenkin olemassa vinyylinkeräilijöitä ja vinyylinkeräilijöitä. On olemassa vinyylinkeräilijöitä kuten Eppu. Epulla on noin tsiljoona vinyyliä ja hän on omistanut elämänsä musiikkihommille. Meillä on ollut useita hienoja keskusteluja musiikista ja Eppu on kiltisti kuunnellut minua, vaikka olen häntä kosolti nuorempi ja kokemattomampi. Eppu on valmis auttamaan ja jakamaan mielipiteensä, koska hän ei koe minua tai muita uhkana eikä omistamiansa vinyylejä peniksenjatkeina.
Vastaavanlainen esimerkki on Ti Xa. Soittelimme yhdessä itsenäisyyspäivänä ja minä soitin Bill Withersin Use me –kappaleen, joka on kerta kaikkiaan aivan muy vitun ratkiriemukas ralli. Ti Xa sanoi minulle, että soittaa itse aina tuota kappaletta, ja että onpa hienoa, että kaksi näin eri-ikäistä ihmistä voivat nauttia samoista asioista ja tulla ystäviksi musiikin kautta. Näin on. Ei musiikin soittaminen saa olla egokysymys.
Minä en todennäköisesti koskaan tule omistamaan yhtä paljon musiikkia kuin Eppu, mutta pyrin kartuttamaan musiikkitietämystäni parhaani mukaan ja aion tehdä sen kuten Eppu: muuttumatta kaikentietäväksi kusipääksi. Ja näitä kaikentietäviä kusipäitähän riittää. ”Ai sä et soita vinyyleitä”, kuulen usein. No et säkään soita vinyylejä, viimeksi Beeffissä näin sut rokkaamassa Serratoa, hyvä herra. Jos vinyyli on statussymboli, niin silloin on eksytty kauas musiikin keräilyn alkuajatuksesta, siitä ilosta, minkä pieni Mare kokee puristaessaan kätösissään Katri Helenan Anna Mulle Tähtitaivas – C-kasettia. Omistamisen ilo ei kumpua pelkästä formaatista, vaan siitä ajatuksesta, että nytpä minulla on jotakin, mistä saan iloa itselleni, millä voin välittää iloa muille ja mistä äänitteen tekijä saa oikeudenmukaisen korvauksensa.
Lisäksi haluan myös muistuttaa, että musiikin keräily ei ole ilmaista. Taloudellisen puolen keventämiseksi on luotu useita hyviä verkostoja, levykirppareita ynnä muita. On silti minusta vähän surkuhupaisaa ylpeillä kolmevitosena päivätyöläisenä, että voi kun noi nuoremmat vaan ostaa noita ohjelmiaan, että onpa pientä. Älkää kehdatko tehdä musiikkiharrastuksesta luokkakysymystä, kun samaan aikaan itse soitatte Aloe Blaccin I need a dollaria.
Musa on maailman kaunein tyttö ja se antaa kaikille ja antaumuksella. Kuten ei tyttöihinkään, siihen ei kuulu suhtautua hyödykkeenä, statussymbolina tai riistokohteena. Minä suhtaudun musiikkiin vakavasti, kunnioittavasti ja tunteella, koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa kärsii. Musa ei koskaan katoa. Mutta Funktion one vaikenee, klubitoiminta lakkaa, tieto käy turhaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti