Heikkoja ihmisiä

Kirjoittaja on synttärisankari, woop woop!

Olen synttärini kunniaksi aika eksistentiaalisesti virittynyt. Toisaalta tämä on myös elämäntilanteeseen liittyvä tunnetila, olen tässä viime aikoina nimittäin liikuskellut aika suurten teemojen äärellä. Elämä, kuolema ja rakkaus, mitä näitä nyt on.

Elämähän on tunnetusti kohtuu-vitun-kuluttava läppä. Puhuin ystäväni KK:n kanssa kuolemasta, puhumme siitä oikeastaan hyvinkin usein, meitä kun yhdistää yhteinen menetys. Minä kysyin KKlta, että kuinka hän voi elää sen kanssa, että kaikki on väliaikaista ja kuinka ihminen voi irrottaa siitä pelosta, että kohta jokin kaunis ja ikuiseksi mielletty asia katoaa ilman ennakkovaroitusta. KK vastasi minulle, ä:n pisteet tulevat perässä lentopostissa:

” Toi ‘parhaat asiat elamassa ovat valiaikaisia’ on monipuolisesti shaibaa. Eihan se kerro mitaan, turha truismi. Melkein kaikki on valiaikaista. Ja joku sellainen asia kuin rakkaus on eri tasoilta katsottuna seka valiaikaista etta pysyvaa.

En ma kylla tajua sita etta vastoinkaymisista vahvistuu. Mulle usein sanotaan, etta olen niin vahva, mutta en ma sanoisi. Vastoinkaymiset ovat kasittaakseni tehneet musta menetyksia pelkaavan ja ehka varittaneet huumorintajua tai saaneet tajuamaan jotain, mutta en lahtisi talle vahvuuslinjalle. En ma tieda. En tunne oloani vahvaksi, vaikka kai ma jostain pain katsottuna ainakin olen.

Tunnetko sa yleensa olosi vahvaksi? Yritan keksia mita vastaisit tahan, mutta en osaa. Kai sa 

tunnet?”

Olen KKn kanssa samaa mieltä. Minä jaan elämäni selkeästi aikaan ennen menetystä ja aikaan sen jälkeen, koska maailma nyt kerta kaikkiaan näyttää nykyisin merkittävissä määrin erilaiselta. En kerjää tällä säälipisteitä, maailma on kielteisten asioiden lisäksi mm. myös kauniimpi ja tarkempi. Ja elämä värikkäämpi ja merkityksellisempi. Ja myös sellainen asia, jota haluaa puolustaa kynsin hampain. Toisin sanoen olen oivaltanut menetykseni kautta jotakin.

Ja KK, minun huumorintajuni on ollut musta siitä lähtien kun Iskä katkaisi napanuoran. Sanon näin, koska huumorintajuni värin luulen periytyneen nimenomaan isäni puolen suvusta. Minun tapani selvitä vaikeista asioista on vetää huumori överiksi. Onhan se paradoksi, mutta minulla on hauskinta silloin, kun saan heitettyä oikein loukkaavan ja epäkorrektin läpän, usein myös itseeni kohdistuvan. 

Tänään eräs ystäväni Henkireikä oli luonani ja meitä vähän itketti, hommat oli vedetty niin sanotusti vituiksi. Yhteinen ystävämme Henkireikä Kakkonen soitti ja minä kerroin miten menee (lujaa!) ja nauroimme kyyneleet silmissä, kirjaimellisesti. Nauroimme, koska näimme elämämme kauneuden ja surkeuden itsemme yläpuolelta. Nauroimme ajatuksella vittu oikeesti, joku roti tähän hommaan. Lisäksi nauramisen parantavaa voimaa ei voi kylliksi korostaa. Henkireikä sanoi lähtiessään, että nyt hänellä on paljon parempi olo. What are dirty jokes and friends for!

(Nyt puhun tietysti suhteellisen keskivaikeista asioista elämässä, tarkoituksena ei ole väheksyä kenenkään surua tai pahoinvointia. Puolet kaikissa sosiaalisissa tilanteissa sanomistani asioista ovat tavalla tai toisella itseironisia, mutta se ei tarkoita, ettenkö ottaisi elämää yhtä kuolemanvakavasti kuin kaikki muutkin.)

Palatakseni KKn kanssa käymääni dialogiin. KK sanoo, että hän pelkää menetyksiä, eivätkä vaikeudet ole suinkaan vahvistaneet häntä. Minä olen samaa mieltä. En minä ole yhtään valmiimpi kohtaamaan läheisen kuolemaa, vaikka olen kokenut sen aiemmin ja selvinnyt siitä.

Minulla on sellainen fiilis, että selviän melkein mistä vain. Tiettyä partiolaishenkeä; valmiina kaikkeen ja niin edespäin. Ihmisen sietokykyhän venyy ja paukkuu tarpeen tullen, mutta se, kuinka paljon sitä kannattaa paukutella ja millä psyykkisillä seurauksilla, on oma suonsa. Olennaista ei ole se, mistä kaikesta selviän ja kuinka vahva olen, olennaista on se, etten jaksaisi venyä ja paukkua.

Minulla on tapana sanoa, että ”tästä kesästä/viikonlopusta/joulusta etc tulee maailman ihanin, ellei joku kuole”. Tämä fragmentti naurattaa aina ihmisiä ja naurattaa se minuakin, aika pateettista nimittäin, mutta olen tosissani. Minä kun pelkään, että tapahtuu jotakin, josta minun on pakko selviytyä, läheisen kuolema nyt esimerkiksi. Ärsyttävintä on, että ellen kuole itse ensin alta pois, joudun käsittelemään jonkun toisen kuolemaan liittyviä negatiivisia ja ristiriitaisia tunteita. Enkä minä halua kuolla, koska omasta surustani otan vastuun, omasta surustani voin luovia läpi. Muiden surusta toipuminen ei ole minusta kiinni. En halua että kukaan joutuu ennenaikaisesti itkemään minun takiani. Toisin sanoen tulen heittämään ylämummot ja top gunit kuoleman kanssa vielä –luultavasti- useaan otteeseen. Ja kun ei hirveästi kiinnostaisi.

No, se mitä tällä seksikkään aiheen pyörittelyllä ajan takaa, on se, että ihmisten luokittelu vahvoihin ja heikkoihin on jotenkin helvetin tasapäistävää ja väärin. Tunnettu tosiasia on, että elämästä ei selviä hengissä (talking about one-liners…). Näennäinen menestys (mitä ikinä se tarkoittaakaan), näennäinen mielenrauha ja harmonisuus, näennäinen partiohenkisyys ja näennäinen vastuullisuus ovat asioita, jotka toki ovat tavoittelemisen arvoisia, mutta ne eivät valmista ihmistä siihen, että toisinaan tulee takkiin, ja koska nallekarkkeja ei ole jaettu tasan, niin toisille enemmän kuin toisille. Me olemme kaikki heikkoja ja keskinkertaisia vaikka kuinka meditoisimme, harrastaisimme aerobista liikuntaa ja turvaisimme selustaamme taloudellisesti.

Kun heikkouden hyväksyy, tulee rauhallisempi olo. Paras tapa oppia elämään rohkeasti on hyväksyä oma kykenemättömyys elää oikein.  Oman elämänfilosofiani tärkein peruspilari on omaksuttu improvisaatioteatterista. Miten näyttelijät uskaltavat nousta lavalle ja hyvin suurella todennäköisyydellä tulla nöyryytetyksi? Tosiasiahan on, että paraskin näyttelijä epäonnistuu välillä. Aina yleisöä ei saa nauramaan, aina kovinkaan virtuoosi ei pysty vastaaman tehtävänantoon tyydyttävästi -takkiin tulee väistämättä. Lavalle jaksaa ja haluaa nousta, kun hyväksyy sen, että aina ei voi onnistua. Oman mokaamisen nieleminen vapauttaa, minä voin tehdä mitä vain koska minulla ei ole takeita mistään. Mokasta tulee lahja, joka vapauttaa suorittamisen ja onnistumisen pakosta. ”Naama tuuleen ja kohti uusia vastoinkäymisiä”, sanoi Outi Mäenpää.

Tällainen asenne voi johtaa toisaalta myös välinpitämättömään ja edesvastuuttomaan suhimiseen. Siinä ollaan kuitenkin ajauduttu kauas vaikkapa improteatterista: ei näyttelijä nouse lavalle ihan sama –asenteella, ei niillä liksoilla. Ei kenellekään henkilökohtaisen nöyryytyksen kokemus ole ihan sama.

Mutta bottom line: lavalle on helpompi astua, kun tietää että tulee kuitenkin mokaamaan. Ja silti haluaa yrittää parhaansa. Minun tavoitteenani on elää seuraava vuosi, pysyä hengissä ja hyväksyä se, että tulen kärsimään, epäonnistumaan, mokaamaan ja tulemaan väärinymmärretyksi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan olla myötätuntoinen, rakastava, ahkera (akilleen kantapää…), vastuullinen (APUA) ja ennen kaikkea läsnä. Hyvää synttäriä mulle, you ain’t gonna make it!

Vihainen puheenvuoro teille, SMGtä kilpaa disauttavat!

En käynyt pikkutyttönä usein keikoilla. Varmaankin yhtä usein kuin keskiluokkaiset lapset keskimäärin, eli liian vähän. Isäni vei minut ja serkkuni pitkän kinumisen tuloksena Aitoon Kirkastusjuhlille katsomaan Aikakonetta, silloin elettiin 90-luvun puoliväliä. Aikakone veti playbackina ja kaikki olivat kännissä. Serkkuni osti patterikäyttöisen tikkarinpyörittimen, sairaan hienon. Iskä ei suostunut ostamaan sellaista minulle, koska se oli hänen mielestään turhanpäiväistä tilpehööriä ja rahastusta. Niinhän se olikin, mutta silti harmitti ja harmittaa.

Jokunen vuosi myöhemmin koin ensimmäisen massakeikan huuman. Maailma oli kylässä Kaisaniemen puistossa. Ensin mosambikilaiset loikkivat ja kummisetäni haki minulle turva-aidan takaa kulkusen joka oli lentänyt yhden tanssijan mekosta. (Pidin kulkusta kaulassa noin viikon ja Isäni sanoi: ”vastoin yleistä luuloa onnettomuus tulee kello kaulassa”.) Sitten esiintyi Ultra Bra.

Minun siskoni oli karjunut Ultra Brata esikoisalbumin ilmestymisestä saakka ja siten minäkin osasin kaikki biisit ulkoa. Ja jumalauta, oli se siistiä huutaa että ”KUN POLIITIKOT JA HUMANISTIT OLIVAT HILJAA, KATSOIT HITLERIÄ SILMIIN JA SANOIT HÄNTÄ ROISTOKSI”. Ymmärsinkö laulamastani mitään? En tietenkään! Se ei ole olennaista. Olennaista on se, että tuntui helvetin hyvältä ja että muistan tuon tunteen edelleen.

Olin siis päässyt keikoilla käymisen makuun vain todetakseni, että Ultra Bra veteli viimeisiään. Yhtye hajosi kauan ennen kuin ehdin olemaan kännissä keikoilla kuten koko vähemmän urbaani häme Aitoon kirkastusjuhlilla. Onneksi Ultra Bran eli UB:n raunioille perustettiin Scandinavian Music Group eli SMG. Se oli minun pelastukseni. Omistan SMGn jokaisen levyn ja osaan jokaisen kappaleen ulkoa, myönnetään. Koen samaa riemua huutaessani ”TAHDOTKO SUUDELLA KAULAANI PORTTIKÄYTÄVÄSSÄ” kuin kymmenvuotiaana Kaisaniemen puistossa Erwin Rommelin säkeitä tapaillessa.

SMGltä ilmestyi hiljattain kuudes pitkäsoitto Manner. Olen hankkinut oman kappaleeni, kuten tosifanin kuuluukin. Sitä vastoin kuuntelukertoja on kertynyt vasta muutamia, enkä ole aivan varma, mitä mieltä platasta olen. Avausraita Hautojen yli juoksuttaa kylmiä väreitä, muut biisit eivät niinkään, vielä. Joka tapauksessa SMG edustaa elämässäni pysyvyyttä, ikuista lapsuutta ja nuoruutta, ja sitä että voi rytmittää elämänsä jonkin yhtyeen tuotannon mukaan.

Siitä johtuen Manner –albumiin kohdistunut kritiikki vituttaa ja lujaa. http://www.nrgm.fi/kritiikit/scandinavian-music-group-–-manner/

Niille, jotka eivät jaksa tuota kritiikkiä lukea, voin referoida: Manner kuulemma hyödyntää lyriikoissaan pitkäpiimäisyyteen asti luontokuvastoa ja on muutenkin albumina satunnaisten onnistumisen hetkien lisäksi lähinnä ärsyttävä.

Kuten aina, kritiikin antoisin osuus ei ole teksti itse, vaan sen kirvoittamat kommentit, jotka, satunnaisten onnistumisen hetkien lisäksi, ovat lähinnä ärsyttäviä.

Itse SMGn vokalisti ja sanoittaja Terhi Kokkonen on kommentoinut kärkkääseen sävyyn. Tästä Terhiä kritisoidaan. Että pitäisi olla kypsä. Pitäisi olla tyytyväinen että saa tehdä musiikkia. Että 36-vuotias nainen hei. Ihme etteivät kommentoineet että kun on äitikin vielä.

Haluan ensimmäisen ja viimeisen kerran juntata kaikkien päähän, että 36-vuotiaalla naisella on oikeus suuttua, jos hänen tekemäänsä työtä kohtaan hyökätään. Terhin osuutta luonnehditaan latteaksi, epäpäteväksi (klassinen no-mä-osaisin-tehdä-ton-ihan-saman-ja-varmaan-vielä-paremminkin, -NIIN MUTTA KUN ET TEE!), helpoksi, falskiksi, psyykeen päälle käyväksi, vastenmieliseksikin, ai niin, ja voi hellanlettas, vähättelevästi SÖPÖKSI.

Kysyn vaan, kuinka moni osaa suhtautua siihen, että omaa ammatillista osaamista kohtaan hyökätään, ja vielä siten, että suurin osa lukijoista komppaa ja siteeraa tekstin riehakkaita verbaalisia koukkuja? Jos joku tulee sanomaan minulle baaritiskillä, että oletpa paska tossa mitä teet ja vieressä lintukuoro laulaa että pitää paikkansa, niin voin vannoa että leka heiluu. 

Sukupuolella ja iällä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Kyllä jokaisella meistä pitää olla sen verran ammatillista itsetuntoa, että uskaltaa närkästyä siitä jos joku lämpimikseen päättää dissata. Totta kai kommentit voi ”jättää omaan arvoonsa”, mutta siinä vaan helposti käy niin, että ajattelematon kusipää ei tajua loukanneensa. Sama vaara piilee toisaalta myös hyökkäävässä puolustuspuheenvuorossa…

Onhan se oma lukunsa, miten suuttumuksensa ilmaisee. Se, että onko joku 16 vai 36, ei ole kuitenkaan mikään tekijä tässä asiassa. Jos tilastollisesti asiaa mietitään, huomataan varmasti, että vanhat rokkikukot vetävät herneet nenään nuoria muusikoita herkemmin. Ehkä heillä on varaakin siihen, heillähän on kompetenssia ja kokemusta. Mutta niin on Terhilläkin. Hän on ollu suomenkielisen pop-musiikin kärkikaartissa 90-luvun puolivälistä lähtien. Se on 36-vuotiaalle naiselle suhteellisen hieno saavutus.

Kommentoijat tuntuvat olevan erityisen yksimielisiä siitä, että ”ei mullekaan noi Kokkosen lyriikat auennu”. Jos eivät avaudu niin sitten eivät. Se, ettei luontoviittauksia poplyriikassa ymmärrä, ei ole kuitenkaan mikään ylpeilyn aihe. Lainaus itse leipätekstistä: ”Ehkä minä olen tyhmä, mutta en kerta kaikkiaan saa purettua eläinten tai oikeastaan minkään muunkaan metaforallisuutta. En kyllä ole ennenkään ymmärtänyt mitään turskan kalloista, peuroista tai muista luonnon ihmeistä, ettei siinä mitään.” No niin. Esitän itsekin mieluusti urbaania nuorta ihmistä, joka osaa puhua tuotemerkeillä ja milloin minkäkin alakulttuurin tai muotitieteen jargonilla, mutta voi herran tähden, miksi vetää lokaan oikein pieteetillä ensin ja sitten myöntää, että kun enhän mä tästä edes mitään tajua enkä kyllä ole kiinnostunutkaan.

Informaatioisku sinulle, hyvä luonnosta vieraantunut: jos ei luonto nappaa, niin ei nappaa uusi SMGkään. Jos et pidä folkista tai folkahtavasta musiikista, et pidä SMGstä. Jos Terhi Kokkonen vituttaa, niin kyllä vituttaa SMGkin. Silloin viisasta on napsauttaa radio Helsinki pois päältä. Silti: se, että jokin genre ei kolahda, ei tee tuosta genrestä universaalisti paskaa.

Äh, oikeastaan tarkoitus ei ole pilkata sitä, ettei joku ole kiinnostunut SMGstä. Pilkkaan sitä, että ihmiset perustelevat argumenttejaan sillä, että en tajua tai ei kiinnosta. Ja että omasta tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä tehdään oikein ylpeyden aihe, niin jo ollaan kaukana journalistisesta uskottavuudesta.

Kun minä kuljin kulkunen kaulassa koulussa, meille opetettiin, että mielipideasioista ei sovi mussuttaa. Jokainen aikuinen tietää kuitenkin, että ei pidä paikkaansa. Mielipideasioista jos mistä saa kiistellä. Kolumnit ja kritiikit ovat minulle erityisen rakkaita tekstilajeja juuri siitä syystä, että niissä saa ironisoida, leikitellä kertojanäänellä, kärjistää ja provosoida ja että niihin määritelmällisesti kuuluu mielipiteen muodostaminen ja sen välittäminen.

Se, mitä en sulata, on yliolkaisuus, intohimottomuus ja kaikentietävä oman egon tuuttaaminen mielipiteen muodostuksen kautta. Terävästi asian ilmaisi eräs kommentoija:

”Ehkä teini-iän juuri ylittäneiltä omaa erinomaisuuttaan kyynisyydellään jatkuvasti korostavilta Kyösti Pöysti -klooneilta pitäisi kieltää musiikin kuuntelu?” Vaikka olenkin salaa rakastunut Kyösti Pöystiin, en haluaisi lukea hänen kirjoittamaansa kritiikkiä yhtään mistään, koska päteminen haisee kauas ja pahasti.

Ja faktahan on, että SMG on tehnyt omanlaistaan musiikkiaan ja kehittänyt vuosien varrella soundinsa omaleimaiseksi ja tunnistettavaksi. Luulisi jokaisen musiikkia rakastavan ymmärtävän arvostaa sellaista. 

Asteikolla 1-10, kuinka karvainen on takapuolesi, Arkadianmäki?

Kirjoittaja ei aio merkinnässään paljastaa, ketä äänesti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, sillä hän kalastelee hyväksyntää ja uskottavuutta. Kirjoittaja perustelee päätöstään vetoamalla SAIPPUAKUPLAAN nimeltä vaalisalaisuus.


En ole erityisen originelli. Aion nimittäin nyt kirjoittaa vaaleista.
Eilen, vaalipäivänä, olin toiveikkaissa fiiliksissä. Olen ollut aistivinani että muutkin ovat olleet, sillä mikään ei yhdistä poliittisesti heterogeenistä sakkia niin tehokkaasti kuin yksi yhteinen vihollinen.


En tunne yhtäkään ihmistä, joka olisi äänestänyt Perussuomalaisia.


Heitä todennäköisesti lähipiirissäni kuitenkin on. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Haluanko oikeastaan tietää, kuka on antanut äänensä ja kenelle?


Vaalisalaisuus on nimittäin hauska juttu. Lempisarjani Ihmisten Puolueen eräässä jaksossa todetaan, että vaalisalaisuus on valistuneen politikoinnin kannalta vaarallinen periaate, koska se mahdollistaa edesvastuuttoman ja sattumanvaraisen äänestämisen. Koska kunnioitamme yksilön oikeutta vedota vaalisalaisuuteen, sallimme sen, että maija äänestää Stubbia tämän valkoisen hymyn tähden ja matti punaniskaehdokasta x, koska on kerta kaikkiaan aina tuntenut perustelematonta vihaa etnisiä vähemmistöjä kohtaan.


Jos vaalisalaisuutta ei olisi, joutuisimme selostamaan valintojamme. Joutuisimme vertailemaan vaihtoehtoja kuppiloissa ja lounastauoilla. Ei kukaan minun ystäväni kehtaisi sanoa ääneen, että kannattaa tuloerojen kasvattamista ja äänestää siksi Jan Vapaavuorta, koska minä katsoisin ystävää pahemman kerran kieroon. Siitä huolimatta minunkin ystävissäni saattaa olla niitä, jotka auttoivat Vapaavuoren Arkadianmäelle.


Vaalisalaisuus sallii idiotismin. Tämä on hiton jees kaikkien niiden kannalta, jotka eivät oikeastaan ymmärrä politiikasta paljoa, mutta äänestävät esimerkiksi kansalaisvelvollisuuden tähden. Vaalisalaisuus on siis palvelus demokratialle. Ja onko tämä demokratia sitten hyvä asia, kysyn vaan, etenkin eilisen vaalituloksen valossa. Timo Soinin näkökulmasta kansa kyllä tietää, mutta minä en ymmärrä että millä harhaisen mielen logiikalla.


Olen miettinyt, mitä kansanedustajalta saa ja/tai ei saa vaatia, minkälainen äänestyskäyttäytyminen on fiksua. Miten äänestää ”oikein”?
Olen ainakin varma siitä, että minulla on oikeus vaatia poliittista asiantuntemusta ja kokemusta yhteiskunnallisesta toiminnasta. Vaikka haluaisin antaa ääneni ehdokkaalle, joka on minusta helposti lähestyttävä, niin en silti kuuna kullanvalkeana lähtisi äänestämään parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, joka poliittisimmillaan laulaa kännissä, että ”olen kommunisti” ja siteeraa perään Raamattua. En siis äänestäisi itse itseäni, vaikka olenkin toisinaan aika näpsäkkä tapaus.


Samasta syystä en ikinä anna ääntäni ehdokkaalle, joka on kerännyt kannuksensa vaikkapa urheilussa, mutta jolle politiikka on lähinnä harrastus. Herranen aika, samalla logiikalla voisin ostaa gynekologin palveluita vaikkapa yhdeltä Etelä-Helsingin monista pilluhaista, koska he ovat nähneet jos minkälaisia paikkoja. Ei se silti tee heistä asiantuntijoita. Eikä SM-kulta tee kenestäkään isänmaallista, eikä isänmaallisuus tee valtiomiestä.


Se, että joku on helposti lähestyttävä, ei ole mikään meriitti! En jaksa ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät äänestyspäätöksissään liikkeelle imagosta ja vasta sitten päätyvät miettimään, mitä asioita ehdokas ajaa. Jos on katsonut eduskunnan kyselytuntia, tietää kyllä, että eivät ehdokkaat hyöri naapuripöydissä jakelemassa Reilun Kaupan kahvia ja Jyväshyviä. Ei eduskunnassa vallitse mikään ME-henki, siellä laskelmoidaan ja liittoudutaan, ellei sitten olla POISSA hörppimässä sitä Reilua Kauppaa.


Ja kyllä poliitikot suorassa lähetyksessä sanovat, että menevät illaksi kotiin vaimon ja perheen luo. Joskus on myös sattunut, että nämä perhekeskeiset superihmiset ovat päätyneetkin (Palefacen sanoin) "tuikkaamaan huoraa hotellin käytävään". Se on sitten aivan eri asia, tekeekö tämä huoran tuikkaaminen ihmisestä huonon poliitikon. Kyllä suurilla filantroopeillakin on libido ja usein vielä kovin turhautunut sellainen.


Tänä vuonna Suomen kansa äänesti eduskuntaan persuja, naisia, tummaihoisen homon ja Paavo Arhinmäen. Ainakin meillä suomalaisilla on draamantaju kohdallaan.


Onhan se globaalisti hienoa, että me näytämme esimerkkiä sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Jos naisedustajat tarkoittaisivat käytännössä ärsyttävän kukkoilukulttuurin katoamista, jaksaisin fiilistellä. Mutta kun eivät tarkoita. Valitettavasti värkillä ei ole vaikutusta vittumaisuuteen. Pyytämättä ja yllätyksenä tulee ovista ja ikkunoista ja aivan sukupuolesta riippumatta.


Mitä tulee Jani Toivolaan, niin minulla on kaksi kantaa: KYLLÄ ja JAA. On aika siistiä, että Toivolan molemmin puolin tulevat kiehumaan persut ja kdt, ja Toivola tulee silti selviytymään voittajana, koska hän omalla olemisellaan todistaa ainakin osan vastustajiensa teeseistä vääriksi. Se on sitten asia erikseen, mikä Toivolan panos on poliittisessa päätöksenteossa. Aika näyttää.


Olen harmissani siitä, että Jukka Relander ei päässyt läpi. Muutenkin näyttää siltä, että Vihreät floppasivat. Jos Vihreät ovat halunneet esiintyä seksuaalisen tasa-arvon ja ympäristöasioiden etuvartiona, niin sori nyt vaan, mutta Vasemmistoliitto veti pidemmän korren molemmissa. Anna Kontula ja Silvia Modig ovat hyviä esimerkkejä vassari-naisista, jotka puhuvat suunsa puhtaaksi sukupuoli- ja seksuaalisuusteemoista, mutta joiden poliittinen osaaminen ei rajoitu pelkkien sateenkaarien maalailuun. Ei eduskuntaan voi pyrkiä vain yhden teesin ajamana.


Kaiken kaikkiaan haluaisin haastaa ihmisiä kelaamaan, minkälaiset vaikuttimet päättävät siitä, minkä numeron paperiin piirrämme. Valitsemmeko helpoimman, suosituimman, sympaattisimman vai uskottavimman? Osaisimmeko puolustaa omaa ehdokastamme, jos emme voisikaan vedota vaalisalaisuuteen? Äänestämmekö vanhasta tottumuksesta? Olisimmeko tehneet toisenlaisen valinnan, jos ehdokkaan budjetti olisi ollut toisenlainen?


Persujen äänestäjät ovat ilmeisesti olleet huolissaan kansallisen identiteetin hapertumisesta. Minäkin rakastan Suomea enkä pidä siitä ylen muodikkaasta tavasta hokea, että ”vitsi Suomi on paska maa”.


Älkää kehdatko!
Jos Suomessa asuminen on niin vastenmielistä, niin muuttakaa sinne maailman metropoleihin tai pittoreskeihin pikkukaupunkeihinne. Tulette huomaamaan, että ihmiset ovat suvaitsemattomia ja itsekeskeisiä kautta linjan, erilaisissa asioissa vain.


Olen eri mieltä persujen kanssa siitä, mitä tuo suomalaisuus on. Ei ole olemassa mitään yhtä suomalaisuutta. Emme me ole yhtenäinen kansa, edes geneettisesti. Me olemme yhtenäisiä ainoastaan silloin, kun jokin ulkopuolinen uhka pakottaa meidät yhdistymään, eikä siitäkään aina tai juuri milloinkaan seuraa hyviä tuloksia.


Aika harva meistä on oikeasti perehtynyt poliittiseen päätöksentekoon. Sen takia näkemyksemme riippuvat mielikuvien, kehäpäätelmien ja ei-poliittisten tekijöiden varassa. Sellaista demokratia on. Ja siksi meillä on vaalisalaisuus, ettemme joutuisi myöntämään pihayhteisöissämme, että olemme viisimillinen joukko vatipäitä. Arkadianmäki vuonna 2011 on tästä kuvaava kaksisataapäinen otanta.

Unelmia ja DJ-hommia, feat. MC Naarasleijona

Luin tuossa edellistä entryäni ja suutuin itselleni. Ai että tykkään olla baarissa töissä VAAN koska siellä miehet tuodaan tarjottimella tahmaisten shottilasien seassa tiskille ihailtavaksi ja pestäviksi? Toki siksikin, ja suurelta osin siksi, mutta yhtä suuren lohkon omii ILMAN MUUTA ja EPÄILYKSETTÄ elämäni ainut täydellinen rakkaussuhde. 

Se puhaltaa ja kutittaa niskaani Minnie Ripertonin kautta, herättää lihassoluni aamuisin Paul Simonin pehmeällä neroudella, risteilee lantionpohjassa Henrik Scwartzin resonoidessa, lyö nyrkkini pöytään Palefacen tahtiin, kirveltää kyynelkanavissa Leonard Cohenin muodossa ja valuu alas poskea Jeff Buckleyna. Ja sitten on nostalgiatrippejä à la Spice Girls, oivaltamisen hetkiä à la Bob Dylan, turhautuneen libidon elähdyttäjiä à la Marvin Gaye, ja tulevaisuuden visionäärejä à la Bat for lashes ja Bon Iver. Kullassani yhdistyy raivotanssittaja, soidinmenosaattelija, uneen tuudittaja ja yhteiskunnallinen toimija. Kullan nimi on Musiikki, ”Musa”.

Olen usein miettinyt, miksi olen pimahtanut musiikkiin. Isoisosetäni oli oopperasäveltäjä ja kieltämättä molemmissa suvuissani on musikaalista lahjakkuutta. Isäni on jonkinnäköinen musanörtti ja siskoni ammattitanssija. Mutta miksi en osaa keskittyä minua ympäröiviin ihmisiin tai  jatkaa lausetta loppuun, jos taustalla soi Lasse Mårtenson tai Edith Piaf? Miksi kävelin toissapäiväni Hennes&Mauritzista ulos kiukun punat poskilla, kun koin huonon musiikin henkilökohtaisena loukkauksena? Rekkiin jäivät roikkumaan nekin boyfriend –farkut ja sinne saavat jäädä, sillä en suostu altistamaan itseäni sille kuralle enää toiste.

Minussa ei ole sisäsyntyistä aggressiivisuutta JUURI lainkaan. Lapsuudessa mäiskimme siskojeni kanssa toisiamme paljonkin, mutta ketään muuta en ole ikinä halunnut lyödä. Saatan sanoa: ”Tollaset ihmiset pitäisi ampua” tai ”mä olisin niin halunnut vetää sitä saatanan vatipäätä machetella vatsaan”, mutta väkivallan verbalisointi riittää, en minä koskaan ole tuntenut toiminnallista halua satuttaa toista ihmistä, en silloinkaan kun minua itseäni on lyöty, edes puolustautumismielessä.

PAITSI. Annas olla kun joku tulee DJ-kopin nurkalle, hymyilee ensin mukavasti ja sitten avaa suunsa. ”Voitko soittaa kappaleen kjdfnasfbaegkrjgnlsfn?” Minun kuulemma pitäisi tietää se. Että sehän on kulttiklassikko. Että kuinka voin soittaa Johnny Cashia mutta en tiedä sitä biisiä, sehän kuuluu yleissivistykseen? Niin, minun soittamisestanihan kuuluu se että en ole tätä pitkään tehnyt. No toisaalta, eipä hän kovin yllättynyt olekaan. Ja sitten se deal braker: ”Miten sä mimminä olet päätynyt noihin hommiin? Soitatko niinku Serratolla? Kai sä tiiät et vinyyli on ainut oikea formaatti?”

Päästän nyt höyryjä ulos: shdfvkjhkszfkljbfngdfkangkdfbgfjkjantgdfpcoihkwrgsfuöhajlkgrfbj.

Te tenttaajat saatte minussa aikaan seuraavia fyysisiä reaktioita:

-sormenpäissä pistelee ja nykii.

-niskasta nilkkoihin risteilee kiehuvaa öljyä

-hengitys tuskastuu ja tihenee.

-tulee halu sulkea silmät, sillä itsetyytyväinen hymy toisen kasvoilla korreloi väistämättä hänen automerkkinsä, mieskuntonsa ja kiintymyssuhdetraumojensa kanssa ja se paitsi huvittaa myös surettaa. Ei tuollaista ennalta-arvattavuutta viitsi katsella. (Mieskuntonsa, sillä yksikään nainen ei ole ikinä tullut pätemään soittohommista vaikka naisia näissä hommissa on koko ajan enemmän. Odotan innolla.)

Kerran olen huutanut yhdelle asiakkaalle, että ”vitun idiootti, nyt painut vittuun!” Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun jäbä oli omine lupineen irroittanut plugipiuhan koneestani ja oli kiinnittämässä sitä omaan IPhoneensa.  Minä olin kahdeksi minuutiksi poistunut vessaan kokoamaan henkisesti itseäni, kun tyyppi oli hetkeä aiemmin heittänyt: ”siis mä digaan sun musasta, mut sä et selkeestikään tajua tätä hommaa.”

En ole koskaan huutanut vanhemmilleni. Isille tiuskaisen ”nyt hiljaa”, kun hän paapattaa seiskytluvun laululiikkeestä vaikka yritän samaan aikaan katsoa elokuvaa ja äidilleni sanoin kerran ”sä oot aivan kohtuuton”, mutta siihen rajoittuvat kiukunpuuskani läheisiäni kohtaan. Mielestäni tämä on melko selkeä merkki siitä, että Musa on elämäni rakkaus. Suhtaudun suhteeseemme naarasleijonan raivolla, vaikka muuten muistutan mentaliteetiltani lähinnä gerbiiliä.

Nyt haluan hieman kritisoida niitä, jotka tyhmyyttänne ärsytätte naarasleijonaa.

Ensinnäkin. Se että soittaa Johnny Cashia, tarkoittaa useimmiten (ei suinkaan joka kerta), että tietää kuka tämä Johnny Cash on. Kyselijällä on oikeus tuntea olonsa hieman hämmentyneeksi, jos Cashin soittajalle June Carter ei sano mitään. Jos Junesta haluaa soittajaa sivistää, sen voi ilmaista mukavasti ja rakentavassa hengessä. Knowledge is power, mutta päteminen is anaalista.

HYVÄ MUSANÖRTTI. Jos rakkautesi musiikkia kohtaan kerran on niin verrattoman suuri, miksi oma tunne pitää latistaa hifistelemällä merkityksettömillä yksityiskohdilla? Jos minä koen, että Cashin Folsom Prison Blues koskettaa minua, niin se on arvo sinänsä. Aivan epäolennaista asian suhteen on se, minä vuonna Cash lopulta heitti veivit. Tai no, olennaista tai ei, niin turha siitä on kuitata ihmiselle, joka välittää vaikka nyt Cashin musiikista tarpeeksi mahduttaakseen sen kahden tunnin musasettiinsä.

Asia on niin, että kaikki nämä äänihuuliaan turhanpäiväisellä lotkeella rasittavat neropatit eivät selkeästikään ymmärrä musiikkiaddiktoituneiden välisestä solidaarisuudesta mitään. Esimerkki: jos minä eksyn tiistaiaamuna kello 2.30 DTMn tanssilattialle aikomuksissani niin sanotusti TYÖSTÄÄ LANTIOTA Jenni Vartiaisen tahtiin, niin kyllä se harmittaa, jos Ihmisten edessä on juuri soinut. Koska olen Musan kanssa kimpassa, kiitän Musan toista puolisoa eli DTMn DJtä kauniisti ja odotan jotain toista hyvää biisiä (ja se joka pyörittelee päätään nyt että ”ai kuinka toi voi digata Vartiaisesta, vaikka se muuten digaa ilmeisesti ihan hyvästä musasta", niin hänelle vastaan että voin, koska minä en muodosta musiikkimieltymyksiäni skenerajojen mukaan, SORI VAAN). Mieleen ei todellakaan juolahda mennä sanomaan kollegalle: ”Ai sulla on tossa joku Soittorasia, onpa köyhää. Ja etkö sä oo vähän yli-ikäinen noihin hommiin?” DJ on valinnut oman formaattinsa ja jos asiakas ei kunnioita sitä, hän voi vetää Ville Vallattomansa naamariin ja työntää naamarin hanuriin, sanon minä.

Kyllä minä kunnioitan vinyyliä, ehdottomasti! On kuitenkin olemassa vinyylinkeräilijöitä ja vinyylinkeräilijöitä. On olemassa vinyylinkeräilijöitä kuten Eppu. Epulla on noin tsiljoona vinyyliä ja hän on omistanut elämänsä musiikkihommille. Meillä on ollut useita hienoja keskusteluja musiikista ja Eppu on kiltisti kuunnellut minua, vaikka olen häntä kosolti nuorempi ja kokemattomampi. Eppu on valmis auttamaan ja jakamaan mielipiteensä, koska hän ei koe minua tai muita uhkana eikä omistamiansa vinyylejä peniksenjatkeina.

Vastaavanlainen esimerkki on Ti Xa. Soittelimme yhdessä itsenäisyyspäivänä ja minä soitin Bill Withersin Use me –kappaleen, joka on kerta kaikkiaan aivan muy vitun ratkiriemukas ralli. Ti Xa sanoi minulle, että soittaa itse aina tuota kappaletta, ja että onpa hienoa, että kaksi näin eri-ikäistä ihmistä voivat nauttia samoista asioista ja tulla ystäviksi musiikin kautta. Näin on. Ei musiikin soittaminen saa olla egokysymys.

Minä en todennäköisesti koskaan tule omistamaan yhtä paljon musiikkia kuin Eppu, mutta pyrin kartuttamaan musiikkitietämystäni parhaani mukaan ja aion tehdä sen kuten Eppu: muuttumatta kaikentietäväksi kusipääksi. Ja näitä kaikentietäviä kusipäitähän riittää. ”Ai sä et soita vinyyleitä”, kuulen usein. No et säkään soita vinyylejä, viimeksi Beeffissä näin sut rokkaamassa Serratoa, hyvä herra. Jos vinyyli on statussymboli, niin silloin on eksytty kauas musiikin keräilyn alkuajatuksesta, siitä ilosta, minkä pieni Mare kokee puristaessaan kätösissään Katri Helenan Anna Mulle Tähtitaivas – C-kasettia. Omistamisen ilo ei kumpua pelkästä formaatista, vaan siitä ajatuksesta, että nytpä minulla on jotakin, mistä saan iloa itselleni, millä voin välittää iloa muille ja mistä äänitteen tekijä saa oikeudenmukaisen korvauksensa.

Lisäksi haluan myös muistuttaa, että musiikin keräily ei ole ilmaista. Taloudellisen puolen keventämiseksi on luotu useita hyviä verkostoja, levykirppareita ynnä muita. On silti minusta vähän surkuhupaisaa ylpeillä kolmevitosena päivätyöläisenä, että voi kun noi nuoremmat vaan ostaa noita ohjelmiaan, että onpa pientä. Älkää kehdatko tehdä musiikkiharrastuksesta luokkakysymystä, kun samaan aikaan itse soitatte Aloe Blaccin I need a dollaria.

Musa on maailman kaunein tyttö ja se antaa kaikille ja antaumuksella. Kuten ei tyttöihinkään, siihen ei kuulu suhtautua hyödykkeenä, statussymbolina tai riistokohteena. Minä suhtaudun musiikkiin vakavasti, kunnioittavasti ja tunteella, koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa kärsii. Musa ei koskaan katoa. Mutta Funktion one vaikenee,  klubitoiminta lakkaa, tieto käy turhaksi.

Miehen paikka

...eli mitä tapahtui kun Marlon Brando tarttui päärynäsiideriin.

Kirjoittaja on parikymppinen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija, joka suhtautuu jälkimmäisenä mainittuun oppiaineeseen kriittisesti ja jumaloiden. Kirjoittaja pyytää valistuneempia alan tietäjiä sivuuttamaan kömpelön vertauskuvallisuuden ja ymmärtämään kyseessä olevan tekstilajin oikein. 

Yökerho Helsingin keskustassa perjantain ja lauantain välisenä yönä. Jos miehet lähestyvät minua ja hehän lähestyvät, ensisanat ovat jotakuinkin: "Moi. 5 Jallua, kolme bissee, kaks lonkeroo ja hei hei Miia mitä sä haluut, joo Miialle valkkaria." Minun repliikkini koostuvat seuraavanlaisista toistolauseista: 

"Pankki vai luotto?"

"Nyt sitä pin-koodia! " 

"En valitettavasti anniskele sulle enää. No koska oot tuhannen päissäs." 

Ja sitten on kiirettä ja farkkuni ovat poikkeuksetta liian matalat ja/tai tiukat ja pissahätä on melkein koko ajan ja unohdin hakea lisää kuittirullia ja kossua. Kaikkien näiden yksityiskohtien yhteisvaikutuksena yleisfiilis on stressaantunut ja sekava. Miksi sitten jatkan ammatissa, jolla kohotan verenpainetta sekä tuhoan kuuloaistini ja uskon ihmisrotuun, saattaisi joku kysyä. 

Minäpä kerron! Jatkan tässä ammatissa, koska keskellä kaameaa melua, etanolin lemua ja takkuilevia korttikoneita tulee hetkiä, joina ymmärrän, että laiva on lastattu kerta kaikkiaan ihanilla miehillä. Kyseessä ei välttämättä tai joka kerta ole seksuaalinen halu, vaan universaali rakkaus miessukupuolta kohtaan. Kolmevitoset höpöhöpö-ADt, 18-vuotiaat hajamielisinä luimistelevat räkänokat, nelivitoset alan miehet, AIAI! 

Meillä on kollegani Natsi-Samican kanssa hetkiä, jolloin pahimmassa kiireessä katsomme toisiamme silmiin ja purskahdamme nauruun ja molemmat tietävät miksi: koska miehet ovat ihania ja heidän humalansa on meidän suopeudestamme kiinni. 

Välihuomautus: en yritä tällä kalastaa tippiä tai hyvän jätkän asemaa, enkä liioin pehmentää sitä, mitä tulen seuraavaksi sanomaan. Ymmärtäkää tämä nyt oikein: humalainen pilluhai on kaunis asia niin kauan kun muistaa sanoa minulle moi ja kiitos.

Tällaisina hetkinä rakkauteni miessukupuolta kohtaan on sekoitus äidillistä huolenpitoa, vallasta päihtymistä, hellää sääliä ja eläimellistä viettiä. Sanokaa että olen hullu, mutta kuvaamani emotionaalinen hirmumyrsky auttaa nuorta naista selviämään siitä tosiasiasta, että kanssakäyminen miessukupuolen kanssa on koostunut ja tulee mitä suurimmissa määrin koostumaan muutamista hyvistä hetkistä JA kärsimyksestä. Miestä tulee jumaloida, sillä ei tätä hitto vie muuten kestä. 

Eräs rakastamistani miehistä on ystäväni, jonka salanimi saa luvan olla vaikka Juristi. Juristi ja minä olemme vanhoja tuttuja ja uusia ystäviä. Juristi esitti minulle pari päivää sitten kysymyksen miehen paikasta. Argumentti kuului: 

"Mut mikä rooli meille miehille jää? Naisilla on nykyään työt, lapset ja perhe. Naiset jotenkin omii ne lapset, faijat on aina enemmän tai vähemmän runkkareita, perhekin on jotenkin naisen juttu ellei peräti oikeus. Miehillä ei voi kuulemma olla vauvakuumetta. Korkeintaan joku "perhekuume" ja sekin tarkottaa luultavasti vaan sitä, että on kuume siitä että perhe pärjää jotenkin taloudellisesti. Duunissakin on nykyään naisia, jotka kertoo mitä pitää tehdä. Kyl tässä on miehen identiteettikriisin paikka. Naisilla on nykyään helppoa."

Juristi, ensinnäkin, naisilla ei ole helppoa. Minua on lyöty ja läpsitty, huoriteltu ja katsottu halveksuvasti, mutta mikä pahinta, väheksyvästi. Silti olen selvinnyt vähällä verrattuna moniin kanssasisariin. Kyllä meitä naisia raiskataan ja alipalkataan edelleen ja usein vielä oman sukupuolemme toimesta.

Ymmärrän kuitenkin Juristin huolen miesidentiteetin hapertumisesta. Jotta voin selittää, miksi Juristi ynnä muut raksut ovat 2010-luvulla aivan yhtä olennainen osa seksuaalis-kulttuurista infrastruktuuria kuin aina ennenkin, minun on selvennettävä hieman omaa tutkijapositiotani.

Minä olen feministi, KYLLÄ. Olen feministi, koska se, että nainen sanoo olevansa feministi, aiheuttaa hyminää ja päänpyörittelyä. Se taas kertoo siitä, että omanarvontunto ja kapinahenkisyys sekä ylpeys omasta seksuaalisuudesta ja sukupuolesta mielletään meidän tasa-arvolandiassamme edelleen naiseuden kanssa yhteensopimattomiksi arvoiksi.

Uskon siihen, että sukupuoli on asia, jota ei voi palauttaa johonkin alkuperäiseen ideaan tai olemukseen, vaan siihen, että sukupuoli on kulttuurisidonnainen rakennelma. Minusta on kasvanut nainen ja nautin siitä roolista joka kulttuuriseen selkäytimeeni on hakattu, koska tykkään olla altavastaajan asemassa. Kaikki naiset, kuten miehetkään, eivät sitä vastoin koe istuvansa tähän lähes yksimieliseen sopimukseen kahdesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuudesta. Sukupuolen ykkös-teoretisoijan Judith Butlerin ajatuksia mukaillen: sukupuoli koostuu toistoteoista, siitä että naiset ovat huolissaan takareisien selluliitistä ja ydinvoimasta, koska se on feminiinisen neuroottisen lempeyden koodin mukaista. Vastaavasti sukupuolta voi toista myös toisin, tyyliin: kyllä, minä haluan dominoida sängyssä, ei, en äänestä Vihreää nuorta naista, ei, en pidä pienistä lapsista, eikä toi sheivaaminenkaan hirveesti kiinnosta.

Sama pätee miehiin. Vaikka suhtaudun miehiin kärjistävän seksistisesti mitä tulee baaritiskikäyttäytymiseen, näen miessukupuolen aivan yhtä hauraana rakennelmana kuin naissukupuolenkin. Ja voi sitä mieheyden väärintoistamisen määrää, mitä viikottain todistan! Kortilla ei ole katetta, katseessa ei heteroseksuaalista himoa eikä karpalolonkerolla ole sukupuolta! Miehet, ette te ole ohjaksissa, koska ette toista sukupuolta niin kuin sitä on ennen toistettu. Tässä on kyse siitä, että ei voi olla yhtä cool kuin Marlon Brando, jos lipittää Perry Lightiä, ei vaan voi. Eikä pidäkään. Kysymys kuuluukin, tekeekö Marlon Brandon melko kapea miehen rooli onnelliseksi ketään, edes Brandoa itseään?

Ja tästähän Juristin huolikin on muovattu. Miehet, te haluatte pitää vanhempain vapaata ja käydä joogassa. Voisiko tämä johtua siitä, että kun mahdollisuus on, niin sitä ehkä haluaakin kokeilla jotakin joskus, että ehkäpä oman identiteetin ei tarvitsekaan olla sukupuolesta kiinni? Että lerssi ei yhdestä pastellinsävyisestä kauluspaidasta surkastu?

Minä en pidä koko hetero/homo-luokituksesta, mutta luulen, että olen melko heteroseksuaalinen henkilö. Voisin harrastaa seksiä ja seurustella naisen kanssa, mutta en usko, että sitä tulee tapahtumaan; ei vaan tunnu siltä. Miehissä on, tässä kulttuurisessa kuplassa, jotain sellaista, jota kohtaan koen vastustamatonta kiinnostusta. Kaikki se poikamainen epävarmuus ja hellyydenkipeys joka yhdistyy hetkellisiin tarmokkuuden puuskiin ja näyttämisenhaluun. –Tiedostan, että rakastan siis kulttuurista rakennelmaa. Se on kentes vanhanaikaista, mutta ei rajoittunutta, sillä kunnioitan äärettömän paljon kaikkea sitä väärintoistamista, johon tuon tuosta törmään.   

Kuitenkin, yhtä kaikki: te olette syypäitä sukupuolijaon katoamiseen aivan siinä missä me naisetkin. Täytyy kuitenkin sanoa, että naiset pistivät myllyn pyörimään, naisia vitutti ja naiset sulkivat sakset ja polttivat rintaliivinsä. Jälkeenpäin ajatellen se ei ollut pelkästään pro-feministinen liikekannallepano, se oli myös palvelus miehelle, joka haluaa että tyynyliinat tuoksuvat laventelilta.

Ei teidän arvonne laske siksi että nainen on ammatillisesti, taloudellisesti ja seksuaalisesti vapaampi ilmaisemaan itseään. Päinvastoin, teidän asemamme kevenee. Se, että kaksi vaakakuppia tasaavat keskenään lastia, ei vähennä lastin yhteispainoa.

No, kenellekään ei tule yllätyksenä se, että metroilu ja homoilu on muotia. Niinpä esittämäni esimerkit poikkeavasta sukupuolen toteuttamisesta eivät ole erityisen teräviä. Tässä sukupuolineutraalimmassa ajassakin on mahdollista toistaa sukupuolta ja minuutta kaiken kaikkiaan poikkeavasti: on mahdollista jäädä kotiäidiksi jos siltä tuntuu ja on mahdollista rassata autoja, vaikka se olisi kuinka oksettavan äijämäistä. And beyond.

Toisaalta on myös lisättävä, että naissukupuoli on noin yleisesti asenteiltaan aivan yhtä agraarinen kuin mies, siksi Juristi ja muut ovat pattitilanteissa. Kyllä me haluamme, että meidät otetaan lujaa ja kyselemättä. Emme mutise, kun mies maksaa viulut, vaikka taloudellisesti siihen ei ole perusteita. Haaveilemme perinteisestä maskuliinisuudesta, toisaalta vaadimme tyylitetoista panomies-kaarnamuoria riippuen siitä, mikä milloinkin tukee omaa identiteettiämme. Mies on monoliitti ja muuttuja, kyllä se varmasti hämmentää.

Rohkaisun sana: te olette aivan yhtä tärkeitä kuin aina ennenkin, koska olette enemmän kuin sukupuolielintenne summa. Minusta sukupuolen väärin- ja oikeintoistaminen pitää ottaa mahdollisuutena, ei rajoitteena. Ongelmaksi seksuaalinen monimuotoisuus kasvaa vasta, kun tätä monimuotoisuutta ei itse osaa arvostaa.

Ai niin, Juristille vielä terveisiä: miten niin miehillä ei voi olla vauvakuumetta? Totta munassa voi! Minä tunnen monta miestä, jotka haluaisivat lopettaa klubeilla ramppaamisen ja herätä mielummin kello 5.30 koliikkikultansa rääkynään. Jos koette, että vauvakuume on miehinen tabu, niin tehkääpä velikullat asialle jotain; sanokaa se ääneen esimerkiksi. Niin me naisetkin teimme, kun alkoi tuo kotiäitiys kyrpiä.     

  

Vai että vauvakuumetta?

Ystäviä ihmisellä on siksi, että he vahvistavat käsitystä: minä pärjään, minä olen hyvä tällaisena kuin olen, minut otetaan vastaan. Tähän yleisesti hyväksyttyyn tosiasiaan liittyy kuitenkin myös porsaan mentävä reikä, nimittäin: ystävillä on myös taito tuudittaa platoninen mielitiettynsä valheelliseen fantasiaan siitä, että tässä ollaan muuten helvetin hyviä tyyppejä. Ennakkotiedoista poiketen me olemme jok’ikinen, paitsi hienoja ihmisiä, myös jonkinasteisia runkkareita.

”Selkää seinää vasten” –sanonta kuvaa hyvin tätä ilmiötä. Selitän: ihmisellä on selkäranka. Selkärangan voi ymmärtää myös kypsyyden ja oikeamielisyyden metaforaksi. No, kun ihminen ”ahdistetaan selkä seinää vasten”, fyysiselle selkärangalle ei varsinaisesti ole käyttöä, seinä kun pitää pystyssä (jos olet perehtynyt anatomiaan tms, sinulla tod. näk. on parempaa tietoa aiheesta, mutta anyhooooo, tässä tätä askarrellaan). Mitä tapahtuu henkiselle selkärangalle tiukassa paikassa? Se surkastuu. Kun olemme kusessa, hylkäämme periaatteemme, käännämme takin ja pesemme kätemme kaikesta siitä, mitä normaaleissa olosuhteissa jaksaisimme puolustaa, katsokaa vaikka puoluepolitiikkaamme. Onko se pelkuruutta? ON! Ja me olemme pelkureita, myös sinä ja sinä ja sinä.

(Siitä kertoo muuten myös J.Karjalaisen hieno poplyriikka Sankarit, jonka olen autuaasti ymmärtänyt väärin elämäni ensimmäiset 22 vuotta, kuunnelkaapa!)

No, nyt oikeastaan eksyin sivupoluille. Tarkoituksena oli puhua hyvien ystävien osteoporoottisesta (voiko noin sanoa, ihan sama, tässä tätä askarellaan) vaikutuksesta. Kuvittelet olevasi hyvä tyyppi, koska kaverisi läiskivät sinua selkään pikku-hutikassa. Väärin! Minä olen oppinut, että olen itsekeskeinen, hyper-individualistinen, huomiohakuinen, vajaa blondi, joka ei osaa pitää kiinni sovitusta eikä sitoutua juuri mihinkään. Syvempiä ja kamalampiakin puolia minulla on, mutta kirjoitettuani nuo edelliset mustaksi valkoista vasten minulle tuli niin suuri halu puolustella ja selitellä kaikki parhain päin, että en viitsi jatkaa. Onneksi tapaan tänään rakkaan mussukkaystäväni, jolle voin valittaa mikä iso idiootti olen, johon hän sanoo, että rakastaa ja sitten kaikki on taas hyvin. You get the picture?

Koska minulla on suuri halu ymmärtää itseäni myös muiden ihmisten näkökulmasta, sillä pyrkimyksenäni on kasvaa ns. ”hyväksi ihmiseksi” (voi oksennus), tarvitsen ympärilleni myös niitä, jotka hankaavat tahallaan vastaan. Raivorasittavat vastarannankiisket, te pidätte minut naisena!

Amos, sinä olet yksi edellä mainituista. Olen kanssasi harvoin samaa mieltä mistään. Silti pidän sinua suuressa arvossa ja koen, että sinä saat minussa aikaan ajatuskulkuja, jotka estävät minua urautumasta.

(BTW. Vituiksi meni tämänkin merkinnän rakenne. Mutta kuten muuan Koskela sanoi minulle -enkä nyt puhu Amoksesta-: ”Kyllä sussa tiettyä nerokkuutta on, mutta ei susta ikinä tulee sellaista suo, kuokka ja Jussi –tyyppistä kertojaa.” Ei tulekaan.)

No, Amoksen kanssa kommunikoimme lähinnä kahden yhteisen ystävämme, Emilian ja Facebookin välityksellä. Amos kommentoi edellistä entryäni seuraavasti (ja teille, jotka ette Amosta tunne, lisään että kenties tahallisen provosoivasti): ”(Nuoren) naisen identiteettikriisille on muuten olemassa synonyymi: vauvakuume. Eli kun vihdoin havaitsee sen että itsestään ei oikeastaan tullutkaan mitään erikoista, ja elämä on vailla sisältöä, niin seuraaville n.18 vuodelle on helppo keksiä tekemistä.”

Minä olen kuulemma vielä toistaiseksi biologisesti hedelmällisyyteni huippuvaiheessa. Parin vuoden päästä alkavat mahdollisuuteni tulla äidiksi tilastollisesti heiketä. En fiilistele tilastoja, joten en ole tästä tiedosta erityisen huolissani. Saan lapsia kun saan, ja jos en saa, niin se on adoption tai terapian paikka.

Varmaa kuitenkin on, että haluan lapsia. Olen haaveillut ikäni, valveilla ja unessa, kahdesta aiheesta: urasta ja lapsista. Jos uskon Amoksen esittämää mallia, vaikuttaa siltä, että kun en ole varsinaisesti tahkonnut ensimmäisen aiheen parissa, olisi aika tahkota ja saavuttaa toinen. Lapset on myös verrattomasti helpompi ns. panna alulle kuin ura.

Ura edellyttää kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, this thing called hard work, näkemystä ja tuuria. Lapsien tekeminen edellyttää kahta hedelmällistä henkilöä, ejakulaation, ovulaation ja vähän tuuria. Minä olen ehdottomasti ensisijaisen ‘tuurikas’ ja toissijaisen kärsivällinen henkilö, joten Amoksen argumenttiä mukaillen tuo lapsien hankkiminen vaikuttaisi olevan minulle kannattavin vaihtoehto.  

Valitettavasti asia on kuitenkin niin, että lapsien lisäksi minua kiinnostaa, epäseksikästä kyllä, perhe-elämä, kaboom! Omat vanhempani ovat eronneet, ja vaikka siitä on seurannut lähinnä hyvää, se on vaikuttanut kokemusmaailmaani siten, että lapsihaaveissani ei juuri miehiä näy (eikä tämä tarkoita sitä että isäni ei olisi ollut läsnä elämässäni, on ollut!). En näe miestä synnytylaitoksella kanssani, en liioin sairaalassa kun skidi on kaatunut Tunturillaan kun minä ruuvasin apupyörät pois. Minä olen se joka kävelee vahingossa ovesta sisään kun lapsi on löytänyt omien genitaaliensa hienouden ja mina olen se joka pitää THE puheen lapseni häissä. Lisäksi lapsella on luonnollisesti minun sukunimeni.

Samanaikaisesti totuus on, että en halua selviytyä kaikesta yksin. Olen virittänyt minä-keskeisyyteni tasolle, jossa olen yllättynyt kun KELA korvaa osan lääkekustannuksistani, koska ajattelen että minun on selviydyttävä itse. Matkustan mieluiten yksin, shoppailen mieluiten yksin ja käyn elokuvissa mieluiten yksin (paitsi tänään, koska mussukkaystäväni on elokuvanero ja kappas, teemaan sopien, raskaana).

Silti haluaisin että joku nauraa kanssani, kun lapset leikkivät Munamiestä olohuoneen lattialla. Haluaisin, että jos taivanranta tuolla on naurettavan kaunis, voin antaa lapsen hetkeksi toiselle, että saan räpsäistyä kuvan. Haluan myös jakaa jonkun kanssa sen tunnin, jonka jaksan pysyä hereillä kun lapset on laulettu nukkumaan.

Sitäpaitsi olen niin onneton vatipää niin monessa asiassa, että olisi hyvä, että joku olisi vieressä antamassa oman vatipäisyytensä tehdä työtään kehittyvässä pikkuihmisessä, vastapainoksi.

Perhe-elämä alkaa usein parisuhteesta. Tähänkin asiaan minulla liittyy paitsi unelmia, myös joitakin pettymyksiä. Parisuhde täyttää monet “aivan vittu perseestä” –luonnehdinnan ulottuvuudet. Kuitenkaan useimmat meistä eivät halua elää ilman sitä, ainakaan pitkiä aikoja. Jäsennämme elämäämme usein parisuhteiden mukaan, tyyliin “ennen kuin tapasin Jennin”, “samaan aikaan kun olin eroamassa Jennistä” tai “erottuani siitä skitsofreenisestä nymfomaanista” jne.

Syy siihen, miksi parisuhteet eivät noin keskimäärin ole yhtä kestäviä kuin ystävyyssuhteet, löytynee läheisyyden tasosta. Ystävyyssuhteissa läheisyys on osapuolten määriteltävissä, mutta harvassa avoliitossa on mahdollista olla päästämättä toista lähelle, kun toinen tuntee, minkälaista hirvittävää irvistystä seuraa orgasmi ja minkälainen vessakäyttäyminen on halutulle toiselle ominaista. Kaiken kaikkiaan ystävät pitävät sopivan etäisyyden, koska se on yleisen mukavuuden kannalta parasta. Ja yleinen mukavuus on ystävyyssuhteissa keskeistä.

Toisen ihmisen kohtaaminen on kerta kaikkiaan pelottavaa. Kun tätini vihki siskoni ja hänen miehensä, hän sanoi, että pyhä alkaa siitä, kun astutaan epävarmuuden alueelle. Kun ei voikaan enää itse määritellä mikä on ja olla tiukasti ohjaksissa. Siinä lienee syy myös sille, miksi ihmiset hakeutuvat parisuhteisiin ja miksi pelosta huolimatta toinen tuntuu niin hyvältä. Parisuhteet ovat “aivan vittu perseestä”, koska tämä pyhä jättää jälkensä. Parisuhteen voi lopettaa tekstiviestillä, mutta sitä, että toinen on nähnyt sinut huonoimmillasi ja rumimmillasi ja silti pitänyt sinusta, ei voi eikä minusta saakaan pyyhkiä pois. Tuon pyhän tuloksena syntyy toisinaan uusi elämä ja siinähän sitä pyhyyden ytimessä vasta ollaankin.

Niin että kuule Amos, suuri suosikkini: minun kriisini ytimessä ei ole vauvakuume, vaan halu toteuttaa itseäni ilman, että taannun jonain päivänä supersuorittavaksi mamiksi, jolle lapsi on cv-merkintä ja tapa kerätä herkkyys- ja kokemuspisteitä. Jonain päivänä minusta kenties tulee mami (ja hieno mami tuleekin!), mutta sitä ennen haluan oppia pitämään halutun toisen seurasta enemmän tai edes yhtä paljon kuin yksinäisestä musiikin kuuntelusta sporamatkalla.

   

Kirjoittaja on parikymppinen multitaskaaja ja tyhjäntoimittaja, ja kyllä: nuo kaksi tilaa ovat yhdistettävissä -millaisin tuloksin, siitä kertoo tämä blogi. Toim. huom: kirjoittaja ei ota vastuuta mahdollisten kuusilauseisten virkkeiden aiheuttamasta vitutuksesta.

I D E N T I T E E T T I K R I I S I.

Olen mielessäni jo jonkin aikaa pyöritellyt raflaavia ensisanoja blogiini. Harkitsin Ryminällä Sisään –tyyppistä lähestymistapaa: ”JULISTAN: olen kriisissä!”, mutta lamaantuneisuuttani en nyt mielellään julista yhtään mitään. Olisin myös voinut provosoida: ”VITTU että ahdistaa tämä identiteetin rakennus”, mutta yritän vähän säästellä tuon vitun kanssa, että se siitä.

Lopulta totesin, että tämä neitsytmatkani blogimaailmaan tehdään joka tapauksessa niin korneissa merkeissä, että ihan sama, kasvot on jo menetetty. Lyhyesti ja näyttävästi : I D E N T I  T E E T T I K R I I S I.

-Joku kehityskertomuksia lukenut voisi sanoa, että kaikki tuo kokeilusta ja vaiheilusta tuskastuminen on välttämätön osa nuoruutta, että älä hei jaksa. Koska olen jonkin aikaa ollut kohtalaisen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin akselilla koulu---työ---sirkushuvit---miehet---minä itse, koen, että tämä kehityspsykologinen elefantti on käsiteltävä, kun se kerran on alkanut hellittämättä hämmentää.

Minä ajattelen kirkkaimmin kirjoittaessani, eikä se, (johdonmukainen) ajattelu, siis selkeästikään ole vahvuuksiani. Hoidetaanpa tämä nyt silti alta pois.

    

Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta tulee jotain. En tiedä onko kukaan muu isäni lisäksi uskonut tähän, mutta minä olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on ainesta, ytyä, että minusta kuullaan vielä. Tämän ajatuksen turvin olen lakannut tekemästä ja toimimasta kaikkinensa. Joskus soitin pianoa, lauloin, johdin oppilaskunnan hallitusta ja join viiniä korkeintaan ruoan kanssa. Lakkasin kynsiä, luin Hesarin kulttuuriliitettä ja jos eteeni sattui sivistyssana, jota en ymmärtänyt, tarkistin merkityksen viipymättä. Olin kiinnostunut kaikesta: vaikka vastustin yksityisautoilua, halusin tietää miten isin Fiat Tipon vaihteet toimivat ja vaikka en kuulunut kirkkoon, opettelin uskontunnustuksen ja Isän Meidän –rukouksen ulkoa. Uskoin siihen, että minun näkemykselläni varustettu kriittinen nuori nainen tulee tiedosta onnelliseksi.

Nykyisin luen, jotta pääsen tentistä läpi, jotta saan opintopisteitä, jotta saan opintotukea. Ja kuten jokainen yliopisto-opiskelija tietää: tämä ei edellytä pitkäjänteistä pänttäämistä, lähinnä sisällysluettelon silmäilyä. Nykyisin syön, jotta voin juoda viiniä. Päätoimisesti (don’t tell Kela) edesautan etelä-helsinkiläisten mainostoimistotyöläisten sekä kaikenlaisten elämäntapaperseiden alkoholismia ja madallan näin heidän kynnystään pettää elämänkumppaneitaan. Minä olen se neropatti, joka hymyilee maireasti kun joku jättää tippiä nopeammin kuin Mastercard-tili ehtii huutaa: ”TAPPI!” ja minä olen se tyttö, joka ei kuulu ammattiliittoon eikä aiokaan kuulua, koska omat oikeudet eivät vaan hirveästi kiinnosta.

Joskus ajattelin, että en ole yhden illan juttujen nainen, vaan yhden miehen nainen. Höpöhöpö. Teimme taannoin serkkuni kanssa listaa aiheesta: ”Ketä laittaisin i kväll?” ja minun listani koostui seuraavista vaadittavista ominaisuuksista:

”-sarkastista, kaksimielistä läppää

-tarjoaa: 2x2cl Jallua, siideriä ja ulkona purkkaa

-älyä!

-vaatteet saa olla vähän rikki”

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tuohon kuvaukseen sopii lähestulkoon jokainen senhetkisessä olinpaikassamme eli Coronassa olutta hörppinyt mies. Älykin on sellainen muuttuja, jonka Jallu joko minimoi tai kompensoi. Ei tällaisesta toiminnasta romanttinen idealismi tihku.

Kun ajattelen minua, ajattelen sitä, mitä osaan, mitä haluan ja mitä muut ajattelevat. Joskus ajattelin, että osaan kirjoittaa, piirtää, pukeutua, näytellä, laulaa, tanssia, keskustella ihmissuhteista ja muistaa historian tärkeitä vuosilukuja. Ajattelin, että haluaisin olla kuuluisa siksi, että olen maailman paras jossain. Kuuluisuus oli minulle itseisarvo ja taidokkuus väline siihen; valehtelisin jos väittäisin muuta. Ajattelin muiden ajattelevan, että minä en laita tavaroita paikalleen, että minulla on hyvä käsiala, että minä olen hyvä kuuntelemaan ja antamaan neuvoja ja että minä olen omituinen, ylimielinen nössö.

Nykyisin ajattelen, että olen hyvä alisuoriutumaan tenttitilanteissa. Että teen tosi hyvän Caipiroskan ja Dry martinin, että minulla on hyvä työmoraali. Että minulla on tietotaitoa mitä tulee miesten kiusaamiseen, että minusta tulee viisas ja hauska äiti. Että minulla on kelpo yleissivistys ja mainio kuiva huumorintaju. Haluaisin löytää jonkin erikoisosaamisen alueen, haluaisin maksaa laskut eräpäivinä. Haluaisin olla maailman paras suihinottaja. Haluaisin että minulla olisi poikkeuksellinen koordinaatio, poikkeuksellinen lauluääni ja haluaisin siteerata Michel Foucault’a ranskaksi. Muut ajattelevat minun olevan hymyileväinen, rönsyilevä, puhelias ja edelleen se omituinen, ylimielinen nössö. Olen kuulemma koko kaupungin polkupyörä, yksinäinen huomiohuora ja maailman paras dj, näin olen kuullut. Mene nyt tuosta sanomaan.

Olennainen, ikävä muutos minussa: en enää tee, puhun vain. Kun pitäisi sitä ja sitä. Konditionaali on tullut elämääni, jäädäkseen vai ei, sen ratkaiskoon tämä kriisi. Minulla on ikävä sitä nuorta naista, joka saattoi keskittyä piirtämiseen puoli tuntia putkeen, p u o l i  tuntia, now really. En ole koskaan ollut rauhallinen enkä koskaan ole osannut keskittyä, koska minulla on vauhkoontuneen varsan mieli. Olen silti kuitenkin nauttinut siitä, että teen jotain itse, enkä sen vuoksi että joku tykkäisi siitä Facebookissa, vaan koska oman tulkinnan antaminen maailmasta on merkinnyt minulle jotakin.

Yksi myönteinen muutos on tapahtunut myös; kuuluisuus ei enää ole minulle itseisarvo. Olen joskus ollut lupaava, tuleva BB –sukupolven edustaja, mutta jossain kohtaa olen ymmärtänyt alkaa arvostaa sisältöä, en sisällön uutisointia ja hehkuttamista. Tämä muutos on kuitenkin ajanut identiteettini arvotyhjiöön: entäs kun nyt pitäisikin tehdä jotain? Että en minä pohjimmiltani saa tyydytystä siitä, että joku sanoo että tiedätkö sen yhden baarimisun, siinä on muuten kannut! Entäs kun itsearvostukseni onkin kiinni siitä, että osaan jotakin oikeasti, enkä vain näytä siltä että osaan? Kyllä minusta olisi vaikka mihin, minkä Iltis haluaisi uutisoida, meistä kaikista on; riittää että harrastaa seksiä väärän ihmisen kanssa ja sen jälkeen osaa puhua ensin puhelimeen, sen jälkeen mikrofoniin.

On kenties surullista, että esitän heränneen kaipuuni tekemisen meininkiä kohtaan suurena oivalluksena, ikään kuin olisin turvautunut tyhjiin arvoihin koko aikuisikäni. Eihän se pidä paikkaansa. Tällä näennäisen itsestäänselvällä toiminta-ajatuksella haluan kuitenkin haastaa ihmiset miettimään sitä, millainen elämä tekee onnelliseksi ja minkälaisten asioiden kautta koemme itsemme arvokkaiksi, yksilöinä ja yhteisössä. Minkälaisia ihanteita kohdistamme itseämme ja muita ihmisiä kohtaan, ovatko ne kestäviä, ja onko kestävyys arvo sinänsä?

Tavoitteenani on ottaa askel taaksepäin. Piirtää puoli tuntia putkeen ja tarkistaa vieraita sivistyssanoja, eikä aina pelkästään Wikipediasta, se kun ei ole tieteellisesti luotettava lähde. Kuunnella ja kyseenalaistaa, mitä minua viisaammat sanovat, liittyen vaikka Wikipediaan. Tavoitteenani on tulla tiedosta uudelleen onnelliseksi, sillä ihmisistä osaan edelleen nauttia. Tavoitteenani on kehittyä jossain, missä olen muutenkin hyvä, kuten kirjoittamisessa. Aion harjoitella, bloggaamalla nyt ensihätään.

Viimeinen reunahuomautus: en aio lopettaa viinin litkimistä tai puolihuolimatonta huitelua arki-iltoina. Perustelen päätöstäni Brideshead revisited –minisarjasta lainatuin sanoin: ” I remember no syllable of them now, but the other, more ancient love, which I acquired that term will be with me in one shape or another till my last hour." Minulle tämä huitelu edustaa tuota ikiaikaista rakkautta. Se antaa minulle materiaalia siihen, mistä kirjoitan seuraavan merkintäni, sekä syyn sille, miksi repeän yksin nauramaan Mannerheiminkadun liikennevaloissa lounasaikaan. Se siis edustaa elämää väkevimmillään.