Kirjoittaja on parikymppinen multitaskaaja ja tyhjäntoimittaja, ja kyllä: nuo kaksi tilaa ovat yhdistettävissä -millaisin tuloksin, siitä kertoo tämä blogi. Toim. huom: kirjoittaja ei ota vastuuta mahdollisten kuusilauseisten virkkeiden aiheuttamasta vitutuksesta.

I D E N T I T E E T T I K R I I S I.

Olen mielessäni jo jonkin aikaa pyöritellyt raflaavia ensisanoja blogiini. Harkitsin Ryminällä Sisään –tyyppistä lähestymistapaa: ”JULISTAN: olen kriisissä!”, mutta lamaantuneisuuttani en nyt mielellään julista yhtään mitään. Olisin myös voinut provosoida: ”VITTU että ahdistaa tämä identiteetin rakennus”, mutta yritän vähän säästellä tuon vitun kanssa, että se siitä.

Lopulta totesin, että tämä neitsytmatkani blogimaailmaan tehdään joka tapauksessa niin korneissa merkeissä, että ihan sama, kasvot on jo menetetty. Lyhyesti ja näyttävästi : I D E N T I  T E E T T I K R I I S I.

-Joku kehityskertomuksia lukenut voisi sanoa, että kaikki tuo kokeilusta ja vaiheilusta tuskastuminen on välttämätön osa nuoruutta, että älä hei jaksa. Koska olen jonkin aikaa ollut kohtalaisen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin akselilla koulu---työ---sirkushuvit---miehet---minä itse, koen, että tämä kehityspsykologinen elefantti on käsiteltävä, kun se kerran on alkanut hellittämättä hämmentää.

Minä ajattelen kirkkaimmin kirjoittaessani, eikä se, (johdonmukainen) ajattelu, siis selkeästikään ole vahvuuksiani. Hoidetaanpa tämä nyt silti alta pois.

    

Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta tulee jotain. En tiedä onko kukaan muu isäni lisäksi uskonut tähän, mutta minä olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on ainesta, ytyä, että minusta kuullaan vielä. Tämän ajatuksen turvin olen lakannut tekemästä ja toimimasta kaikkinensa. Joskus soitin pianoa, lauloin, johdin oppilaskunnan hallitusta ja join viiniä korkeintaan ruoan kanssa. Lakkasin kynsiä, luin Hesarin kulttuuriliitettä ja jos eteeni sattui sivistyssana, jota en ymmärtänyt, tarkistin merkityksen viipymättä. Olin kiinnostunut kaikesta: vaikka vastustin yksityisautoilua, halusin tietää miten isin Fiat Tipon vaihteet toimivat ja vaikka en kuulunut kirkkoon, opettelin uskontunnustuksen ja Isän Meidän –rukouksen ulkoa. Uskoin siihen, että minun näkemykselläni varustettu kriittinen nuori nainen tulee tiedosta onnelliseksi.

Nykyisin luen, jotta pääsen tentistä läpi, jotta saan opintopisteitä, jotta saan opintotukea. Ja kuten jokainen yliopisto-opiskelija tietää: tämä ei edellytä pitkäjänteistä pänttäämistä, lähinnä sisällysluettelon silmäilyä. Nykyisin syön, jotta voin juoda viiniä. Päätoimisesti (don’t tell Kela) edesautan etelä-helsinkiläisten mainostoimistotyöläisten sekä kaikenlaisten elämäntapaperseiden alkoholismia ja madallan näin heidän kynnystään pettää elämänkumppaneitaan. Minä olen se neropatti, joka hymyilee maireasti kun joku jättää tippiä nopeammin kuin Mastercard-tili ehtii huutaa: ”TAPPI!” ja minä olen se tyttö, joka ei kuulu ammattiliittoon eikä aiokaan kuulua, koska omat oikeudet eivät vaan hirveästi kiinnosta.

Joskus ajattelin, että en ole yhden illan juttujen nainen, vaan yhden miehen nainen. Höpöhöpö. Teimme taannoin serkkuni kanssa listaa aiheesta: ”Ketä laittaisin i kväll?” ja minun listani koostui seuraavista vaadittavista ominaisuuksista:

”-sarkastista, kaksimielistä läppää

-tarjoaa: 2x2cl Jallua, siideriä ja ulkona purkkaa

-älyä!

-vaatteet saa olla vähän rikki”

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tuohon kuvaukseen sopii lähestulkoon jokainen senhetkisessä olinpaikassamme eli Coronassa olutta hörppinyt mies. Älykin on sellainen muuttuja, jonka Jallu joko minimoi tai kompensoi. Ei tällaisesta toiminnasta romanttinen idealismi tihku.

Kun ajattelen minua, ajattelen sitä, mitä osaan, mitä haluan ja mitä muut ajattelevat. Joskus ajattelin, että osaan kirjoittaa, piirtää, pukeutua, näytellä, laulaa, tanssia, keskustella ihmissuhteista ja muistaa historian tärkeitä vuosilukuja. Ajattelin, että haluaisin olla kuuluisa siksi, että olen maailman paras jossain. Kuuluisuus oli minulle itseisarvo ja taidokkuus väline siihen; valehtelisin jos väittäisin muuta. Ajattelin muiden ajattelevan, että minä en laita tavaroita paikalleen, että minulla on hyvä käsiala, että minä olen hyvä kuuntelemaan ja antamaan neuvoja ja että minä olen omituinen, ylimielinen nössö.

Nykyisin ajattelen, että olen hyvä alisuoriutumaan tenttitilanteissa. Että teen tosi hyvän Caipiroskan ja Dry martinin, että minulla on hyvä työmoraali. Että minulla on tietotaitoa mitä tulee miesten kiusaamiseen, että minusta tulee viisas ja hauska äiti. Että minulla on kelpo yleissivistys ja mainio kuiva huumorintaju. Haluaisin löytää jonkin erikoisosaamisen alueen, haluaisin maksaa laskut eräpäivinä. Haluaisin olla maailman paras suihinottaja. Haluaisin että minulla olisi poikkeuksellinen koordinaatio, poikkeuksellinen lauluääni ja haluaisin siteerata Michel Foucault’a ranskaksi. Muut ajattelevat minun olevan hymyileväinen, rönsyilevä, puhelias ja edelleen se omituinen, ylimielinen nössö. Olen kuulemma koko kaupungin polkupyörä, yksinäinen huomiohuora ja maailman paras dj, näin olen kuullut. Mene nyt tuosta sanomaan.

Olennainen, ikävä muutos minussa: en enää tee, puhun vain. Kun pitäisi sitä ja sitä. Konditionaali on tullut elämääni, jäädäkseen vai ei, sen ratkaiskoon tämä kriisi. Minulla on ikävä sitä nuorta naista, joka saattoi keskittyä piirtämiseen puoli tuntia putkeen, p u o l i  tuntia, now really. En ole koskaan ollut rauhallinen enkä koskaan ole osannut keskittyä, koska minulla on vauhkoontuneen varsan mieli. Olen silti kuitenkin nauttinut siitä, että teen jotain itse, enkä sen vuoksi että joku tykkäisi siitä Facebookissa, vaan koska oman tulkinnan antaminen maailmasta on merkinnyt minulle jotakin.

Yksi myönteinen muutos on tapahtunut myös; kuuluisuus ei enää ole minulle itseisarvo. Olen joskus ollut lupaava, tuleva BB –sukupolven edustaja, mutta jossain kohtaa olen ymmärtänyt alkaa arvostaa sisältöä, en sisällön uutisointia ja hehkuttamista. Tämä muutos on kuitenkin ajanut identiteettini arvotyhjiöön: entäs kun nyt pitäisikin tehdä jotain? Että en minä pohjimmiltani saa tyydytystä siitä, että joku sanoo että tiedätkö sen yhden baarimisun, siinä on muuten kannut! Entäs kun itsearvostukseni onkin kiinni siitä, että osaan jotakin oikeasti, enkä vain näytä siltä että osaan? Kyllä minusta olisi vaikka mihin, minkä Iltis haluaisi uutisoida, meistä kaikista on; riittää että harrastaa seksiä väärän ihmisen kanssa ja sen jälkeen osaa puhua ensin puhelimeen, sen jälkeen mikrofoniin.

On kenties surullista, että esitän heränneen kaipuuni tekemisen meininkiä kohtaan suurena oivalluksena, ikään kuin olisin turvautunut tyhjiin arvoihin koko aikuisikäni. Eihän se pidä paikkaansa. Tällä näennäisen itsestäänselvällä toiminta-ajatuksella haluan kuitenkin haastaa ihmiset miettimään sitä, millainen elämä tekee onnelliseksi ja minkälaisten asioiden kautta koemme itsemme arvokkaiksi, yksilöinä ja yhteisössä. Minkälaisia ihanteita kohdistamme itseämme ja muita ihmisiä kohtaan, ovatko ne kestäviä, ja onko kestävyys arvo sinänsä?

Tavoitteenani on ottaa askel taaksepäin. Piirtää puoli tuntia putkeen ja tarkistaa vieraita sivistyssanoja, eikä aina pelkästään Wikipediasta, se kun ei ole tieteellisesti luotettava lähde. Kuunnella ja kyseenalaistaa, mitä minua viisaammat sanovat, liittyen vaikka Wikipediaan. Tavoitteenani on tulla tiedosta uudelleen onnelliseksi, sillä ihmisistä osaan edelleen nauttia. Tavoitteenani on kehittyä jossain, missä olen muutenkin hyvä, kuten kirjoittamisessa. Aion harjoitella, bloggaamalla nyt ensihätään.

Viimeinen reunahuomautus: en aio lopettaa viinin litkimistä tai puolihuolimatonta huitelua arki-iltoina. Perustelen päätöstäni Brideshead revisited –minisarjasta lainatuin sanoin: ” I remember no syllable of them now, but the other, more ancient love, which I acquired that term will be with me in one shape or another till my last hour." Minulle tämä huitelu edustaa tuota ikiaikaista rakkautta. Se antaa minulle materiaalia siihen, mistä kirjoitan seuraavan merkintäni, sekä syyn sille, miksi repeän yksin nauramaan Mannerheiminkadun liikennevaloissa lounasaikaan. Se siis edustaa elämää väkevimmillään.