Ystäviä ihmisellä on siksi, että he vahvistavat käsitystä: minä pärjään, minä olen hyvä tällaisena kuin olen, minut otetaan vastaan. Tähän yleisesti hyväksyttyyn tosiasiaan liittyy kuitenkin myös porsaan mentävä reikä, nimittäin: ystävillä on myös taito tuudittaa platoninen mielitiettynsä valheelliseen fantasiaan siitä, että tässä ollaan muuten helvetin hyviä tyyppejä. Ennakkotiedoista poiketen me olemme jok’ikinen, paitsi hienoja ihmisiä, myös jonkinasteisia runkkareita.
”Selkää seinää vasten” –sanonta kuvaa hyvin tätä ilmiötä. Selitän: ihmisellä on selkäranka. Selkärangan voi ymmärtää myös kypsyyden ja oikeamielisyyden metaforaksi. No, kun ihminen ”ahdistetaan selkä seinää vasten”, fyysiselle selkärangalle ei varsinaisesti ole käyttöä, seinä kun pitää pystyssä (jos olet perehtynyt anatomiaan tms, sinulla tod. näk. on parempaa tietoa aiheesta, mutta anyhooooo, tässä tätä askarrellaan). Mitä tapahtuu henkiselle selkärangalle tiukassa paikassa? Se surkastuu. Kun olemme kusessa, hylkäämme periaatteemme, käännämme takin ja pesemme kätemme kaikesta siitä, mitä normaaleissa olosuhteissa jaksaisimme puolustaa, katsokaa vaikka puoluepolitiikkaamme. Onko se pelkuruutta? ON! Ja me olemme pelkureita, myös sinä ja sinä ja sinä.
(Siitä kertoo muuten myös J.Karjalaisen hieno poplyriikka Sankarit, jonka olen autuaasti ymmärtänyt väärin elämäni ensimmäiset 22 vuotta, kuunnelkaapa!)
No, nyt oikeastaan eksyin sivupoluille. Tarkoituksena oli puhua hyvien ystävien osteoporoottisesta (voiko noin sanoa, ihan sama, tässä tätä askarellaan) vaikutuksesta. Kuvittelet olevasi hyvä tyyppi, koska kaverisi läiskivät sinua selkään pikku-hutikassa. Väärin! Minä olen oppinut, että olen itsekeskeinen, hyper-individualistinen, huomiohakuinen, vajaa blondi, joka ei osaa pitää kiinni sovitusta eikä sitoutua juuri mihinkään. Syvempiä ja kamalampiakin puolia minulla on, mutta kirjoitettuani nuo edelliset mustaksi valkoista vasten minulle tuli niin suuri halu puolustella ja selitellä kaikki parhain päin, että en viitsi jatkaa. Onneksi tapaan tänään rakkaan mussukkaystäväni, jolle voin valittaa mikä iso idiootti olen, johon hän sanoo, että rakastaa ja sitten kaikki on taas hyvin. You get the picture?
Koska minulla on suuri halu ymmärtää itseäni myös muiden ihmisten näkökulmasta, sillä pyrkimyksenäni on kasvaa ns. ”hyväksi ihmiseksi” (voi oksennus), tarvitsen ympärilleni myös niitä, jotka hankaavat tahallaan vastaan. Raivorasittavat vastarannankiisket, te pidätte minut naisena!
Amos, sinä olet yksi edellä mainituista. Olen kanssasi harvoin samaa mieltä mistään. Silti pidän sinua suuressa arvossa ja koen, että sinä saat minussa aikaan ajatuskulkuja, jotka estävät minua urautumasta.
(BTW. Vituiksi meni tämänkin merkinnän rakenne. Mutta kuten muuan Koskela sanoi minulle -enkä nyt puhu Amoksesta-: ”Kyllä sussa tiettyä nerokkuutta on, mutta ei susta ikinä tulee sellaista suo, kuokka ja Jussi –tyyppistä kertojaa.” Ei tulekaan.)
No, Amoksen kanssa kommunikoimme lähinnä kahden yhteisen ystävämme, Emilian ja Facebookin välityksellä. Amos kommentoi edellistä entryäni seuraavasti (ja teille, jotka ette Amosta tunne, lisään että kenties tahallisen provosoivasti): ”(Nuoren) naisen identiteettikriisille on muuten olemassa synonyymi: vauvakuume. Eli kun vihdoin havaitsee sen että itsestään ei oikeastaan tullutkaan mitään erikoista, ja elämä on vailla sisältöä, niin seuraaville n.18 vuodelle on helppo keksiä tekemistä.”
Minä olen kuulemma vielä toistaiseksi biologisesti hedelmällisyyteni huippuvaiheessa. Parin vuoden päästä alkavat mahdollisuuteni tulla äidiksi tilastollisesti heiketä. En fiilistele tilastoja, joten en ole tästä tiedosta erityisen huolissani. Saan lapsia kun saan, ja jos en saa, niin se on adoption tai terapian paikka.
Varmaa kuitenkin on, että haluan lapsia. Olen haaveillut ikäni, valveilla ja unessa, kahdesta aiheesta: urasta ja lapsista. Jos uskon Amoksen esittämää mallia, vaikuttaa siltä, että kun en ole varsinaisesti tahkonnut ensimmäisen aiheen parissa, olisi aika tahkota ja saavuttaa toinen. Lapset on myös verrattomasti helpompi ns. panna alulle kuin ura.
Ura edellyttää kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, this thing called hard work, näkemystä ja tuuria. Lapsien tekeminen edellyttää kahta hedelmällistä henkilöä, ejakulaation, ovulaation ja vähän tuuria. Minä olen ehdottomasti ensisijaisen ‘tuurikas’ ja toissijaisen kärsivällinen henkilö, joten Amoksen argumenttiä mukaillen tuo lapsien hankkiminen vaikuttaisi olevan minulle kannattavin vaihtoehto.
Valitettavasti asia on kuitenkin niin, että lapsien lisäksi minua kiinnostaa, epäseksikästä kyllä, perhe-elämä, kaboom! Omat vanhempani ovat eronneet, ja vaikka siitä on seurannut lähinnä hyvää, se on vaikuttanut kokemusmaailmaani siten, että lapsihaaveissani ei juuri miehiä näy (eikä tämä tarkoita sitä että isäni ei olisi ollut läsnä elämässäni, on ollut!). En näe miestä synnytylaitoksella kanssani, en liioin sairaalassa kun skidi on kaatunut Tunturillaan kun minä ruuvasin apupyörät pois. Minä olen se joka kävelee vahingossa ovesta sisään kun lapsi on löytänyt omien genitaaliensa hienouden ja mina olen se joka pitää THE puheen lapseni häissä. Lisäksi lapsella on luonnollisesti minun sukunimeni.
Samanaikaisesti totuus on, että en halua selviytyä kaikesta yksin. Olen virittänyt minä-keskeisyyteni tasolle, jossa olen yllättynyt kun KELA korvaa osan lääkekustannuksistani, koska ajattelen että minun on selviydyttävä itse. Matkustan mieluiten yksin, shoppailen mieluiten yksin ja käyn elokuvissa mieluiten yksin (paitsi tänään, koska mussukkaystäväni on elokuvanero ja kappas, teemaan sopien, raskaana).
Silti haluaisin että joku nauraa kanssani, kun lapset leikkivät Munamiestä olohuoneen lattialla. Haluaisin, että jos taivanranta tuolla on naurettavan kaunis, voin antaa lapsen hetkeksi toiselle, että saan räpsäistyä kuvan. Haluan myös jakaa jonkun kanssa sen tunnin, jonka jaksan pysyä hereillä kun lapset on laulettu nukkumaan.
Sitäpaitsi olen niin onneton vatipää niin monessa asiassa, että olisi hyvä, että joku olisi vieressä antamassa oman vatipäisyytensä tehdä työtään kehittyvässä pikkuihmisessä, vastapainoksi.
Perhe-elämä alkaa usein parisuhteesta. Tähänkin asiaan minulla liittyy paitsi unelmia, myös joitakin pettymyksiä. Parisuhde täyttää monet “aivan vittu perseestä” –luonnehdinnan ulottuvuudet. Kuitenkaan useimmat meistä eivät halua elää ilman sitä, ainakaan pitkiä aikoja. Jäsennämme elämäämme usein parisuhteiden mukaan, tyyliin “ennen kuin tapasin Jennin”, “samaan aikaan kun olin eroamassa Jennistä” tai “erottuani siitä skitsofreenisestä nymfomaanista” jne.
Syy siihen, miksi parisuhteet eivät noin keskimäärin ole yhtä kestäviä kuin ystävyyssuhteet, löytynee läheisyyden tasosta. Ystävyyssuhteissa läheisyys on osapuolten määriteltävissä, mutta harvassa avoliitossa on mahdollista olla päästämättä toista lähelle, kun toinen tuntee, minkälaista hirvittävää irvistystä seuraa orgasmi ja minkälainen vessakäyttäyminen on halutulle toiselle ominaista. Kaiken kaikkiaan ystävät pitävät sopivan etäisyyden, koska se on yleisen mukavuuden kannalta parasta. Ja yleinen mukavuus on ystävyyssuhteissa keskeistä.
Toisen ihmisen kohtaaminen on kerta kaikkiaan pelottavaa. Kun tätini vihki siskoni ja hänen miehensä, hän sanoi, että pyhä alkaa siitä, kun astutaan epävarmuuden alueelle. Kun ei voikaan enää itse määritellä mikä on ja olla tiukasti ohjaksissa. Siinä lienee syy myös sille, miksi ihmiset hakeutuvat parisuhteisiin ja miksi pelosta huolimatta toinen tuntuu niin hyvältä. Parisuhteet ovat “aivan vittu perseestä”, koska tämä pyhä jättää jälkensä. Parisuhteen voi lopettaa tekstiviestillä, mutta sitä, että toinen on nähnyt sinut huonoimmillasi ja rumimmillasi ja silti pitänyt sinusta, ei voi eikä minusta saakaan pyyhkiä pois. Tuon pyhän tuloksena syntyy toisinaan uusi elämä ja siinähän sitä pyhyyden ytimessä vasta ollaankin.
Niin että kuule Amos, suuri suosikkini: minun kriisini ytimessä ei ole vauvakuume, vaan halu toteuttaa itseäni ilman, että taannun jonain päivänä supersuorittavaksi mamiksi, jolle lapsi on cv-merkintä ja tapa kerätä herkkyys- ja kokemuspisteitä. Jonain päivänä minusta kenties tulee mami (ja hieno mami tuleekin!), mutta sitä ennen haluan oppia pitämään halutun toisen seurasta enemmän tai edes yhtä paljon kuin yksinäisestä musiikin kuuntelusta sporamatkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti