Vai että vauvakuumetta?

Ystäviä ihmisellä on siksi, että he vahvistavat käsitystä: minä pärjään, minä olen hyvä tällaisena kuin olen, minut otetaan vastaan. Tähän yleisesti hyväksyttyyn tosiasiaan liittyy kuitenkin myös porsaan mentävä reikä, nimittäin: ystävillä on myös taito tuudittaa platoninen mielitiettynsä valheelliseen fantasiaan siitä, että tässä ollaan muuten helvetin hyviä tyyppejä. Ennakkotiedoista poiketen me olemme jok’ikinen, paitsi hienoja ihmisiä, myös jonkinasteisia runkkareita.

”Selkää seinää vasten” –sanonta kuvaa hyvin tätä ilmiötä. Selitän: ihmisellä on selkäranka. Selkärangan voi ymmärtää myös kypsyyden ja oikeamielisyyden metaforaksi. No, kun ihminen ”ahdistetaan selkä seinää vasten”, fyysiselle selkärangalle ei varsinaisesti ole käyttöä, seinä kun pitää pystyssä (jos olet perehtynyt anatomiaan tms, sinulla tod. näk. on parempaa tietoa aiheesta, mutta anyhooooo, tässä tätä askarrellaan). Mitä tapahtuu henkiselle selkärangalle tiukassa paikassa? Se surkastuu. Kun olemme kusessa, hylkäämme periaatteemme, käännämme takin ja pesemme kätemme kaikesta siitä, mitä normaaleissa olosuhteissa jaksaisimme puolustaa, katsokaa vaikka puoluepolitiikkaamme. Onko se pelkuruutta? ON! Ja me olemme pelkureita, myös sinä ja sinä ja sinä.

(Siitä kertoo muuten myös J.Karjalaisen hieno poplyriikka Sankarit, jonka olen autuaasti ymmärtänyt väärin elämäni ensimmäiset 22 vuotta, kuunnelkaapa!)

No, nyt oikeastaan eksyin sivupoluille. Tarkoituksena oli puhua hyvien ystävien osteoporoottisesta (voiko noin sanoa, ihan sama, tässä tätä askarellaan) vaikutuksesta. Kuvittelet olevasi hyvä tyyppi, koska kaverisi läiskivät sinua selkään pikku-hutikassa. Väärin! Minä olen oppinut, että olen itsekeskeinen, hyper-individualistinen, huomiohakuinen, vajaa blondi, joka ei osaa pitää kiinni sovitusta eikä sitoutua juuri mihinkään. Syvempiä ja kamalampiakin puolia minulla on, mutta kirjoitettuani nuo edelliset mustaksi valkoista vasten minulle tuli niin suuri halu puolustella ja selitellä kaikki parhain päin, että en viitsi jatkaa. Onneksi tapaan tänään rakkaan mussukkaystäväni, jolle voin valittaa mikä iso idiootti olen, johon hän sanoo, että rakastaa ja sitten kaikki on taas hyvin. You get the picture?

Koska minulla on suuri halu ymmärtää itseäni myös muiden ihmisten näkökulmasta, sillä pyrkimyksenäni on kasvaa ns. ”hyväksi ihmiseksi” (voi oksennus), tarvitsen ympärilleni myös niitä, jotka hankaavat tahallaan vastaan. Raivorasittavat vastarannankiisket, te pidätte minut naisena!

Amos, sinä olet yksi edellä mainituista. Olen kanssasi harvoin samaa mieltä mistään. Silti pidän sinua suuressa arvossa ja koen, että sinä saat minussa aikaan ajatuskulkuja, jotka estävät minua urautumasta.

(BTW. Vituiksi meni tämänkin merkinnän rakenne. Mutta kuten muuan Koskela sanoi minulle -enkä nyt puhu Amoksesta-: ”Kyllä sussa tiettyä nerokkuutta on, mutta ei susta ikinä tulee sellaista suo, kuokka ja Jussi –tyyppistä kertojaa.” Ei tulekaan.)

No, Amoksen kanssa kommunikoimme lähinnä kahden yhteisen ystävämme, Emilian ja Facebookin välityksellä. Amos kommentoi edellistä entryäni seuraavasti (ja teille, jotka ette Amosta tunne, lisään että kenties tahallisen provosoivasti): ”(Nuoren) naisen identiteettikriisille on muuten olemassa synonyymi: vauvakuume. Eli kun vihdoin havaitsee sen että itsestään ei oikeastaan tullutkaan mitään erikoista, ja elämä on vailla sisältöä, niin seuraaville n.18 vuodelle on helppo keksiä tekemistä.”

Minä olen kuulemma vielä toistaiseksi biologisesti hedelmällisyyteni huippuvaiheessa. Parin vuoden päästä alkavat mahdollisuuteni tulla äidiksi tilastollisesti heiketä. En fiilistele tilastoja, joten en ole tästä tiedosta erityisen huolissani. Saan lapsia kun saan, ja jos en saa, niin se on adoption tai terapian paikka.

Varmaa kuitenkin on, että haluan lapsia. Olen haaveillut ikäni, valveilla ja unessa, kahdesta aiheesta: urasta ja lapsista. Jos uskon Amoksen esittämää mallia, vaikuttaa siltä, että kun en ole varsinaisesti tahkonnut ensimmäisen aiheen parissa, olisi aika tahkota ja saavuttaa toinen. Lapset on myös verrattomasti helpompi ns. panna alulle kuin ura.

Ura edellyttää kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, this thing called hard work, näkemystä ja tuuria. Lapsien tekeminen edellyttää kahta hedelmällistä henkilöä, ejakulaation, ovulaation ja vähän tuuria. Minä olen ehdottomasti ensisijaisen ‘tuurikas’ ja toissijaisen kärsivällinen henkilö, joten Amoksen argumenttiä mukaillen tuo lapsien hankkiminen vaikuttaisi olevan minulle kannattavin vaihtoehto.  

Valitettavasti asia on kuitenkin niin, että lapsien lisäksi minua kiinnostaa, epäseksikästä kyllä, perhe-elämä, kaboom! Omat vanhempani ovat eronneet, ja vaikka siitä on seurannut lähinnä hyvää, se on vaikuttanut kokemusmaailmaani siten, että lapsihaaveissani ei juuri miehiä näy (eikä tämä tarkoita sitä että isäni ei olisi ollut läsnä elämässäni, on ollut!). En näe miestä synnytylaitoksella kanssani, en liioin sairaalassa kun skidi on kaatunut Tunturillaan kun minä ruuvasin apupyörät pois. Minä olen se joka kävelee vahingossa ovesta sisään kun lapsi on löytänyt omien genitaaliensa hienouden ja mina olen se joka pitää THE puheen lapseni häissä. Lisäksi lapsella on luonnollisesti minun sukunimeni.

Samanaikaisesti totuus on, että en halua selviytyä kaikesta yksin. Olen virittänyt minä-keskeisyyteni tasolle, jossa olen yllättynyt kun KELA korvaa osan lääkekustannuksistani, koska ajattelen että minun on selviydyttävä itse. Matkustan mieluiten yksin, shoppailen mieluiten yksin ja käyn elokuvissa mieluiten yksin (paitsi tänään, koska mussukkaystäväni on elokuvanero ja kappas, teemaan sopien, raskaana).

Silti haluaisin että joku nauraa kanssani, kun lapset leikkivät Munamiestä olohuoneen lattialla. Haluaisin, että jos taivanranta tuolla on naurettavan kaunis, voin antaa lapsen hetkeksi toiselle, että saan räpsäistyä kuvan. Haluan myös jakaa jonkun kanssa sen tunnin, jonka jaksan pysyä hereillä kun lapset on laulettu nukkumaan.

Sitäpaitsi olen niin onneton vatipää niin monessa asiassa, että olisi hyvä, että joku olisi vieressä antamassa oman vatipäisyytensä tehdä työtään kehittyvässä pikkuihmisessä, vastapainoksi.

Perhe-elämä alkaa usein parisuhteesta. Tähänkin asiaan minulla liittyy paitsi unelmia, myös joitakin pettymyksiä. Parisuhde täyttää monet “aivan vittu perseestä” –luonnehdinnan ulottuvuudet. Kuitenkaan useimmat meistä eivät halua elää ilman sitä, ainakaan pitkiä aikoja. Jäsennämme elämäämme usein parisuhteiden mukaan, tyyliin “ennen kuin tapasin Jennin”, “samaan aikaan kun olin eroamassa Jennistä” tai “erottuani siitä skitsofreenisestä nymfomaanista” jne.

Syy siihen, miksi parisuhteet eivät noin keskimäärin ole yhtä kestäviä kuin ystävyyssuhteet, löytynee läheisyyden tasosta. Ystävyyssuhteissa läheisyys on osapuolten määriteltävissä, mutta harvassa avoliitossa on mahdollista olla päästämättä toista lähelle, kun toinen tuntee, minkälaista hirvittävää irvistystä seuraa orgasmi ja minkälainen vessakäyttäyminen on halutulle toiselle ominaista. Kaiken kaikkiaan ystävät pitävät sopivan etäisyyden, koska se on yleisen mukavuuden kannalta parasta. Ja yleinen mukavuus on ystävyyssuhteissa keskeistä.

Toisen ihmisen kohtaaminen on kerta kaikkiaan pelottavaa. Kun tätini vihki siskoni ja hänen miehensä, hän sanoi, että pyhä alkaa siitä, kun astutaan epävarmuuden alueelle. Kun ei voikaan enää itse määritellä mikä on ja olla tiukasti ohjaksissa. Siinä lienee syy myös sille, miksi ihmiset hakeutuvat parisuhteisiin ja miksi pelosta huolimatta toinen tuntuu niin hyvältä. Parisuhteet ovat “aivan vittu perseestä”, koska tämä pyhä jättää jälkensä. Parisuhteen voi lopettaa tekstiviestillä, mutta sitä, että toinen on nähnyt sinut huonoimmillasi ja rumimmillasi ja silti pitänyt sinusta, ei voi eikä minusta saakaan pyyhkiä pois. Tuon pyhän tuloksena syntyy toisinaan uusi elämä ja siinähän sitä pyhyyden ytimessä vasta ollaankin.

Niin että kuule Amos, suuri suosikkini: minun kriisini ytimessä ei ole vauvakuume, vaan halu toteuttaa itseäni ilman, että taannun jonain päivänä supersuorittavaksi mamiksi, jolle lapsi on cv-merkintä ja tapa kerätä herkkyys- ja kokemuspisteitä. Jonain päivänä minusta kenties tulee mami (ja hieno mami tuleekin!), mutta sitä ennen haluan oppia pitämään halutun toisen seurasta enemmän tai edes yhtä paljon kuin yksinäisestä musiikin kuuntelusta sporamatkalla.

   

Kirjoittaja on parikymppinen multitaskaaja ja tyhjäntoimittaja, ja kyllä: nuo kaksi tilaa ovat yhdistettävissä -millaisin tuloksin, siitä kertoo tämä blogi. Toim. huom: kirjoittaja ei ota vastuuta mahdollisten kuusilauseisten virkkeiden aiheuttamasta vitutuksesta.

I D E N T I T E E T T I K R I I S I.

Olen mielessäni jo jonkin aikaa pyöritellyt raflaavia ensisanoja blogiini. Harkitsin Ryminällä Sisään –tyyppistä lähestymistapaa: ”JULISTAN: olen kriisissä!”, mutta lamaantuneisuuttani en nyt mielellään julista yhtään mitään. Olisin myös voinut provosoida: ”VITTU että ahdistaa tämä identiteetin rakennus”, mutta yritän vähän säästellä tuon vitun kanssa, että se siitä.

Lopulta totesin, että tämä neitsytmatkani blogimaailmaan tehdään joka tapauksessa niin korneissa merkeissä, että ihan sama, kasvot on jo menetetty. Lyhyesti ja näyttävästi : I D E N T I  T E E T T I K R I I S I.

-Joku kehityskertomuksia lukenut voisi sanoa, että kaikki tuo kokeilusta ja vaiheilusta tuskastuminen on välttämätön osa nuoruutta, että älä hei jaksa. Koska olen jonkin aikaa ollut kohtalaisen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin akselilla koulu---työ---sirkushuvit---miehet---minä itse, koen, että tämä kehityspsykologinen elefantti on käsiteltävä, kun se kerran on alkanut hellittämättä hämmentää.

Minä ajattelen kirkkaimmin kirjoittaessani, eikä se, (johdonmukainen) ajattelu, siis selkeästikään ole vahvuuksiani. Hoidetaanpa tämä nyt silti alta pois.

    

Olen aina ollut sitä mieltä, että minusta tulee jotain. En tiedä onko kukaan muu isäni lisäksi uskonut tähän, mutta minä olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on ainesta, ytyä, että minusta kuullaan vielä. Tämän ajatuksen turvin olen lakannut tekemästä ja toimimasta kaikkinensa. Joskus soitin pianoa, lauloin, johdin oppilaskunnan hallitusta ja join viiniä korkeintaan ruoan kanssa. Lakkasin kynsiä, luin Hesarin kulttuuriliitettä ja jos eteeni sattui sivistyssana, jota en ymmärtänyt, tarkistin merkityksen viipymättä. Olin kiinnostunut kaikesta: vaikka vastustin yksityisautoilua, halusin tietää miten isin Fiat Tipon vaihteet toimivat ja vaikka en kuulunut kirkkoon, opettelin uskontunnustuksen ja Isän Meidän –rukouksen ulkoa. Uskoin siihen, että minun näkemykselläni varustettu kriittinen nuori nainen tulee tiedosta onnelliseksi.

Nykyisin luen, jotta pääsen tentistä läpi, jotta saan opintopisteitä, jotta saan opintotukea. Ja kuten jokainen yliopisto-opiskelija tietää: tämä ei edellytä pitkäjänteistä pänttäämistä, lähinnä sisällysluettelon silmäilyä. Nykyisin syön, jotta voin juoda viiniä. Päätoimisesti (don’t tell Kela) edesautan etelä-helsinkiläisten mainostoimistotyöläisten sekä kaikenlaisten elämäntapaperseiden alkoholismia ja madallan näin heidän kynnystään pettää elämänkumppaneitaan. Minä olen se neropatti, joka hymyilee maireasti kun joku jättää tippiä nopeammin kuin Mastercard-tili ehtii huutaa: ”TAPPI!” ja minä olen se tyttö, joka ei kuulu ammattiliittoon eikä aiokaan kuulua, koska omat oikeudet eivät vaan hirveästi kiinnosta.

Joskus ajattelin, että en ole yhden illan juttujen nainen, vaan yhden miehen nainen. Höpöhöpö. Teimme taannoin serkkuni kanssa listaa aiheesta: ”Ketä laittaisin i kväll?” ja minun listani koostui seuraavista vaadittavista ominaisuuksista:

”-sarkastista, kaksimielistä läppää

-tarjoaa: 2x2cl Jallua, siideriä ja ulkona purkkaa

-älyä!

-vaatteet saa olla vähän rikki”

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tuohon kuvaukseen sopii lähestulkoon jokainen senhetkisessä olinpaikassamme eli Coronassa olutta hörppinyt mies. Älykin on sellainen muuttuja, jonka Jallu joko minimoi tai kompensoi. Ei tällaisesta toiminnasta romanttinen idealismi tihku.

Kun ajattelen minua, ajattelen sitä, mitä osaan, mitä haluan ja mitä muut ajattelevat. Joskus ajattelin, että osaan kirjoittaa, piirtää, pukeutua, näytellä, laulaa, tanssia, keskustella ihmissuhteista ja muistaa historian tärkeitä vuosilukuja. Ajattelin, että haluaisin olla kuuluisa siksi, että olen maailman paras jossain. Kuuluisuus oli minulle itseisarvo ja taidokkuus väline siihen; valehtelisin jos väittäisin muuta. Ajattelin muiden ajattelevan, että minä en laita tavaroita paikalleen, että minulla on hyvä käsiala, että minä olen hyvä kuuntelemaan ja antamaan neuvoja ja että minä olen omituinen, ylimielinen nössö.

Nykyisin ajattelen, että olen hyvä alisuoriutumaan tenttitilanteissa. Että teen tosi hyvän Caipiroskan ja Dry martinin, että minulla on hyvä työmoraali. Että minulla on tietotaitoa mitä tulee miesten kiusaamiseen, että minusta tulee viisas ja hauska äiti. Että minulla on kelpo yleissivistys ja mainio kuiva huumorintaju. Haluaisin löytää jonkin erikoisosaamisen alueen, haluaisin maksaa laskut eräpäivinä. Haluaisin olla maailman paras suihinottaja. Haluaisin että minulla olisi poikkeuksellinen koordinaatio, poikkeuksellinen lauluääni ja haluaisin siteerata Michel Foucault’a ranskaksi. Muut ajattelevat minun olevan hymyileväinen, rönsyilevä, puhelias ja edelleen se omituinen, ylimielinen nössö. Olen kuulemma koko kaupungin polkupyörä, yksinäinen huomiohuora ja maailman paras dj, näin olen kuullut. Mene nyt tuosta sanomaan.

Olennainen, ikävä muutos minussa: en enää tee, puhun vain. Kun pitäisi sitä ja sitä. Konditionaali on tullut elämääni, jäädäkseen vai ei, sen ratkaiskoon tämä kriisi. Minulla on ikävä sitä nuorta naista, joka saattoi keskittyä piirtämiseen puoli tuntia putkeen, p u o l i  tuntia, now really. En ole koskaan ollut rauhallinen enkä koskaan ole osannut keskittyä, koska minulla on vauhkoontuneen varsan mieli. Olen silti kuitenkin nauttinut siitä, että teen jotain itse, enkä sen vuoksi että joku tykkäisi siitä Facebookissa, vaan koska oman tulkinnan antaminen maailmasta on merkinnyt minulle jotakin.

Yksi myönteinen muutos on tapahtunut myös; kuuluisuus ei enää ole minulle itseisarvo. Olen joskus ollut lupaava, tuleva BB –sukupolven edustaja, mutta jossain kohtaa olen ymmärtänyt alkaa arvostaa sisältöä, en sisällön uutisointia ja hehkuttamista. Tämä muutos on kuitenkin ajanut identiteettini arvotyhjiöön: entäs kun nyt pitäisikin tehdä jotain? Että en minä pohjimmiltani saa tyydytystä siitä, että joku sanoo että tiedätkö sen yhden baarimisun, siinä on muuten kannut! Entäs kun itsearvostukseni onkin kiinni siitä, että osaan jotakin oikeasti, enkä vain näytä siltä että osaan? Kyllä minusta olisi vaikka mihin, minkä Iltis haluaisi uutisoida, meistä kaikista on; riittää että harrastaa seksiä väärän ihmisen kanssa ja sen jälkeen osaa puhua ensin puhelimeen, sen jälkeen mikrofoniin.

On kenties surullista, että esitän heränneen kaipuuni tekemisen meininkiä kohtaan suurena oivalluksena, ikään kuin olisin turvautunut tyhjiin arvoihin koko aikuisikäni. Eihän se pidä paikkaansa. Tällä näennäisen itsestäänselvällä toiminta-ajatuksella haluan kuitenkin haastaa ihmiset miettimään sitä, millainen elämä tekee onnelliseksi ja minkälaisten asioiden kautta koemme itsemme arvokkaiksi, yksilöinä ja yhteisössä. Minkälaisia ihanteita kohdistamme itseämme ja muita ihmisiä kohtaan, ovatko ne kestäviä, ja onko kestävyys arvo sinänsä?

Tavoitteenani on ottaa askel taaksepäin. Piirtää puoli tuntia putkeen ja tarkistaa vieraita sivistyssanoja, eikä aina pelkästään Wikipediasta, se kun ei ole tieteellisesti luotettava lähde. Kuunnella ja kyseenalaistaa, mitä minua viisaammat sanovat, liittyen vaikka Wikipediaan. Tavoitteenani on tulla tiedosta uudelleen onnelliseksi, sillä ihmisistä osaan edelleen nauttia. Tavoitteenani on kehittyä jossain, missä olen muutenkin hyvä, kuten kirjoittamisessa. Aion harjoitella, bloggaamalla nyt ensihätään.

Viimeinen reunahuomautus: en aio lopettaa viinin litkimistä tai puolihuolimatonta huitelua arki-iltoina. Perustelen päätöstäni Brideshead revisited –minisarjasta lainatuin sanoin: ” I remember no syllable of them now, but the other, more ancient love, which I acquired that term will be with me in one shape or another till my last hour." Minulle tämä huitelu edustaa tuota ikiaikaista rakkautta. Se antaa minulle materiaalia siihen, mistä kirjoitan seuraavan merkintäni, sekä syyn sille, miksi repeän yksin nauramaan Mannerheiminkadun liikennevaloissa lounasaikaan. Se siis edustaa elämää väkevimmillään.