Kirjoittaja ei aio merkinnässään paljastaa, ketä äänesti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, sillä hän kalastelee hyväksyntää ja uskottavuutta. Kirjoittaja perustelee päätöstään vetoamalla SAIPPUAKUPLAAN nimeltä vaalisalaisuus.
En ole erityisen originelli. Aion nimittäin nyt kirjoittaa vaaleista.
Eilen, vaalipäivänä, olin toiveikkaissa fiiliksissä. Olen ollut aistivinani että muutkin ovat olleet, sillä mikään ei yhdistä poliittisesti heterogeenistä sakkia niin tehokkaasti kuin yksi yhteinen vihollinen.
En tunne yhtäkään ihmistä, joka olisi äänestänyt Perussuomalaisia.
Heitä todennäköisesti lähipiirissäni kuitenkin on. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Haluanko oikeastaan tietää, kuka on antanut äänensä ja kenelle?
Vaalisalaisuus on nimittäin hauska juttu. Lempisarjani Ihmisten Puolueen eräässä jaksossa todetaan, että vaalisalaisuus on valistuneen politikoinnin kannalta vaarallinen periaate, koska se mahdollistaa edesvastuuttoman ja sattumanvaraisen äänestämisen. Koska kunnioitamme yksilön oikeutta vedota vaalisalaisuuteen, sallimme sen, että maija äänestää Stubbia tämän valkoisen hymyn tähden ja matti punaniskaehdokasta x, koska on kerta kaikkiaan aina tuntenut perustelematonta vihaa etnisiä vähemmistöjä kohtaan.
Jos vaalisalaisuutta ei olisi, joutuisimme selostamaan valintojamme. Joutuisimme vertailemaan vaihtoehtoja kuppiloissa ja lounastauoilla. Ei kukaan minun ystäväni kehtaisi sanoa ääneen, että kannattaa tuloerojen kasvattamista ja äänestää siksi Jan Vapaavuorta, koska minä katsoisin ystävää pahemman kerran kieroon. Siitä huolimatta minunkin ystävissäni saattaa olla niitä, jotka auttoivat Vapaavuoren Arkadianmäelle.
Vaalisalaisuus sallii idiotismin. Tämä on hiton jees kaikkien niiden kannalta, jotka eivät oikeastaan ymmärrä politiikasta paljoa, mutta äänestävät esimerkiksi kansalaisvelvollisuuden tähden. Vaalisalaisuus on siis palvelus demokratialle. Ja onko tämä demokratia sitten hyvä asia, kysyn vaan, etenkin eilisen vaalituloksen valossa. Timo Soinin näkökulmasta kansa kyllä tietää, mutta minä en ymmärrä että millä harhaisen mielen logiikalla.
Olen miettinyt, mitä kansanedustajalta saa ja/tai ei saa vaatia, minkälainen äänestyskäyttäytyminen on fiksua. Miten äänestää ”oikein”?
Olen ainakin varma siitä, että minulla on oikeus vaatia poliittista asiantuntemusta ja kokemusta yhteiskunnallisesta toiminnasta. Vaikka haluaisin antaa ääneni ehdokkaalle, joka on minusta helposti lähestyttävä, niin en silti kuuna kullanvalkeana lähtisi äänestämään parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, joka poliittisimmillaan laulaa kännissä, että ”olen kommunisti” ja siteeraa perään Raamattua. En siis äänestäisi itse itseäni, vaikka olenkin toisinaan aika näpsäkkä tapaus.
Samasta syystä en ikinä anna ääntäni ehdokkaalle, joka on kerännyt kannuksensa vaikkapa urheilussa, mutta jolle politiikka on lähinnä harrastus. Herranen aika, samalla logiikalla voisin ostaa gynekologin palveluita vaikkapa yhdeltä Etelä-Helsingin monista pilluhaista, koska he ovat nähneet jos minkälaisia paikkoja. Ei se silti tee heistä asiantuntijoita. Eikä SM-kulta tee kenestäkään isänmaallista, eikä isänmaallisuus tee valtiomiestä.
Se, että joku on helposti lähestyttävä, ei ole mikään meriitti! En jaksa ymmärtää, miksi ihmiset lähtevät äänestyspäätöksissään liikkeelle imagosta ja vasta sitten päätyvät miettimään, mitä asioita ehdokas ajaa. Jos on katsonut eduskunnan kyselytuntia, tietää kyllä, että eivät ehdokkaat hyöri naapuripöydissä jakelemassa Reilun Kaupan kahvia ja Jyväshyviä. Ei eduskunnassa vallitse mikään ME-henki, siellä laskelmoidaan ja liittoudutaan, ellei sitten olla POISSA hörppimässä sitä Reilua Kauppaa.
Ja kyllä poliitikot suorassa lähetyksessä sanovat, että menevät illaksi kotiin vaimon ja perheen luo. Joskus on myös sattunut, että nämä perhekeskeiset superihmiset ovat päätyneetkin (Palefacen sanoin) "tuikkaamaan huoraa hotellin käytävään". Se on sitten aivan eri asia, tekeekö tämä huoran tuikkaaminen ihmisestä huonon poliitikon. Kyllä suurilla filantroopeillakin on libido ja usein vielä kovin turhautunut sellainen.
Tänä vuonna Suomen kansa äänesti eduskuntaan persuja, naisia, tummaihoisen homon ja Paavo Arhinmäen. Ainakin meillä suomalaisilla on draamantaju kohdallaan.
Onhan se globaalisti hienoa, että me näytämme esimerkkiä sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Jos naisedustajat tarkoittaisivat käytännössä ärsyttävän kukkoilukulttuurin katoamista, jaksaisin fiilistellä. Mutta kun eivät tarkoita. Valitettavasti värkillä ei ole vaikutusta vittumaisuuteen. Pyytämättä ja yllätyksenä tulee ovista ja ikkunoista ja aivan sukupuolesta riippumatta.
Mitä tulee Jani Toivolaan, niin minulla on kaksi kantaa: KYLLÄ ja JAA. On aika siistiä, että Toivolan molemmin puolin tulevat kiehumaan persut ja kdt, ja Toivola tulee silti selviytymään voittajana, koska hän omalla olemisellaan todistaa ainakin osan vastustajiensa teeseistä vääriksi. Se on sitten asia erikseen, mikä Toivolan panos on poliittisessa päätöksenteossa. Aika näyttää.
Olen harmissani siitä, että Jukka Relander ei päässyt läpi. Muutenkin näyttää siltä, että Vihreät floppasivat. Jos Vihreät ovat halunneet esiintyä seksuaalisen tasa-arvon ja ympäristöasioiden etuvartiona, niin sori nyt vaan, mutta Vasemmistoliitto veti pidemmän korren molemmissa. Anna Kontula ja Silvia Modig ovat hyviä esimerkkejä vassari-naisista, jotka puhuvat suunsa puhtaaksi sukupuoli- ja seksuaalisuusteemoista, mutta joiden poliittinen osaaminen ei rajoitu pelkkien sateenkaarien maalailuun. Ei eduskuntaan voi pyrkiä vain yhden teesin ajamana.
Kaiken kaikkiaan haluaisin haastaa ihmisiä kelaamaan, minkälaiset vaikuttimet päättävät siitä, minkä numeron paperiin piirrämme. Valitsemmeko helpoimman, suosituimman, sympaattisimman vai uskottavimman? Osaisimmeko puolustaa omaa ehdokastamme, jos emme voisikaan vedota vaalisalaisuuteen? Äänestämmekö vanhasta tottumuksesta? Olisimmeko tehneet toisenlaisen valinnan, jos ehdokkaan budjetti olisi ollut toisenlainen?
Persujen äänestäjät ovat ilmeisesti olleet huolissaan kansallisen identiteetin hapertumisesta. Minäkin rakastan Suomea enkä pidä siitä ylen muodikkaasta tavasta hokea, että ”vitsi Suomi on paska maa”.
Älkää kehdatko!
Jos Suomessa asuminen on niin vastenmielistä, niin muuttakaa sinne maailman metropoleihin tai pittoreskeihin pikkukaupunkeihinne. Tulette huomaamaan, että ihmiset ovat suvaitsemattomia ja itsekeskeisiä kautta linjan, erilaisissa asioissa vain.
Olen eri mieltä persujen kanssa siitä, mitä tuo suomalaisuus on. Ei ole olemassa mitään yhtä suomalaisuutta. Emme me ole yhtenäinen kansa, edes geneettisesti. Me olemme yhtenäisiä ainoastaan silloin, kun jokin ulkopuolinen uhka pakottaa meidät yhdistymään, eikä siitäkään aina tai juuri milloinkaan seuraa hyviä tuloksia.
Aika harva meistä on oikeasti perehtynyt poliittiseen päätöksentekoon. Sen takia näkemyksemme riippuvat mielikuvien, kehäpäätelmien ja ei-poliittisten tekijöiden varassa. Sellaista demokratia on. Ja siksi meillä on vaalisalaisuus, ettemme joutuisi myöntämään pihayhteisöissämme, että olemme viisimillinen joukko vatipäitä. Arkadianmäki vuonna 2011 on tästä kuvaava kaksisataapäinen otanta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti